Tänään on vihdoin ollut tasaisempi päivä. Osittain se johtuu siitä, että kerta kaikkiaan kylläännyin ja otin rauhoittavan kun en muuta osannut, osittain taas siitä, että koko viikon odottamani muutos tietyssä asiassa tuli vihdoin. Toisaalta tänään minulta on kadonnut aikaa valtavasti. Ei muistiaukkoihin, en vaikuta tehneen mitään ihmeellistä mistä en olisi itse tiennyt, mutta toimintanopeuteni on jotenkin epäsynkassa maailman kanssa. Katselen kelloa epäuskoisena, miten kauan minulta menee aivan kaikkeen. Kaikkeen! 

Minulla on vielä paljon opittavaa siinä, miten toimin itseni kanssa kun en voi hyvin. Olen oppinut hieman vaihtelemaan perspektiivejä ja ainakin osan aikaa tunnistamaan milloin olen pudonnut osiin ja tiloihin, mutta en välttämättä muista ensimmäistäkään asiaa, joka auttaisi. Sen sijaan ajatukseni menevät kierteille, jotka vain pahentavat oloa. Niille, millä jostain syystä yritin lapsena väkisin lohduttaa itseäni, eikä se yhtään auttanut.  

Nyt hieman parempana hetkenä, siitäkin huolimatta että kello juoksee miten sattuu enkä tunnu tajuavan yhtään mitään, huomaan kuunnelleeni runsaasti Andrea Bocellia. Yritän sen kautta jotenkin dramaattisesti nyt todeta itselleni, con me partirò. Lähden täältä itseni kanssa. Lähden eteenpäin itseni kanssa. Jonnekin lähden. Tänään en saa sanotuksi siitä mitään sen hienompaa. Elämä on, ja sinne menen. Ja kaikki sisäiseni otan mukaan. Koko kummallisen sakin. 

Nämä puolet ja ajattelutavat ovat tuttuja. Se on maailma, johon olen väsynyt useamman kerran. Nyt näen, miksi olen viettänyt elämästäni niin suuren osan hiljaisuudessa. Yksinäisenä, vaikka yksinäisyys on tarkoittanut, että olen ollut seurassa, joka ei rakasta minua aidosti vaan lähinnä on ollut helpottunut, että kukaan ei sentään ole aktiivisesti vahvistamassa sietämättömyyttäni ja häpeääni. Olen yksin ollessani käyttänyt käsittämättömiä määriä aikaa toisten ihmisten ajattelemiseen, heistä haaveilemiseen, tilanteiden yksityiskohtaiseen muistelemiseen ja analysoimiseen, ohittaen itseni koko ajan. Olen elänyt tuossa haavemaailmassa unohtaen, että tilanteissa on muitakin kuin se toinen ihminen jota kulloinkin olen miettinyt. Toisaalta itseni ajatteleminen on tuottanut inhon puuskia, sellaisia mustavalkoisia "kaikki on minun syytäni, kaikki olisi toisin jos minä vain osaisin" -ajatuskierteitä, joita olen joskus yrittänyt toisille tuskissani avata ja joihin en kuitenkaan ole hyväksynyt mitään vastalauseita kuten "mitä oikein horiset, sinähän osaat ihan hyvin" tai "eihän kukaan ole täydellinen" tai "mutta hänhän tuossa mokasi, et sinä". Olen vaatinut saada syyttää itseäni. Perusteluksi on riittänyt, että se olen minä, se on miten minun elämäni menee, hyvä ettei toisilla mene näin mutta minulla nyt vain menee.

Riittämättömyyden tunne on ollut mittaamattoman repivä, vaikka olisin kuinka saanut palautettakin että esimerkiksi teen jotain paremmin kuin minulta odotetaan tai että minulla on joitain hyviä ominaisuuksia. Tämä on värittänyt sekä opiskelua että työelämää. Sosiaalista elämääni (mikä ikävän usein nivoutuu opiskelun ja töiden kanssa) on taas suorastaan määrittänyt olo, että toisilla ihmisillä on jokin kommunikaation, tai suorastaan elämän taso, johon minä en vain pääse mitenkään ja joka kertoo toisten viisaudesta ja ennen kaikkea siitä räikeänä peilautuvasta minun viisauteni puutteesta. Siitä, että en tajua enkä tule tajuamaan, en riitä enkä tule riittämään.

Olen sentään kasvanut aikuisuudessa niin paljon, että jossain määrin pystyn katsomaan noita puoliani ja olojani ulkopuolelta ainakin silloin, kun mikään niitä ruokkiva tilanne ei ole parasta aikaa meneillään. Ennen en pystynyt siihen yhtään, ja siksikin olen palanut loppuun niin pahoin enemmän kuin kerran elämässäni ja vältellyt monenlaisia tilanteita ja tilaisuuksia, joiden pitäisi olla ihan tavallisia ja jopa energisoivia. Vieläkin kyllä tilanteiden yllättäessä minut saatan pudota osiini ja käyttäytyä vähemmän aikuisesti, tai ainakin ajatusmaailmani etsii vanhoja raiteitaan ja löytääkin, ja joudun pinnistelemään muistaakseni, miten haluan oikeasti käyttäytyä. Aina on helppoa tehdä jotain, mitä on tehnyt ennenkin, vaikkei se olisi rakentavaa ja vaikka sen tietäisi itsekin ihan hyvin. 

Muutama vuosi sitten elämäni hajosi kokonaan, ja tartuin pariin viimeiseen asiaan mitä siitä jäi jäljelle, koska en uskaltanut enää mitään muuta ja pois kuolemista ei minulle sallittu. Toisesta näistä asioista, tietyn alan opinnoista, luovun tällä tietoa pysyvästi nyt tämän kesän jälkeen. Olin ne silloin jo kertaalleen keskeyttänyt, mutta henkeni pitimiksi palasin takaisin. Tiesin jo silloin että tulen opintojen kautta tajuamaan, mitä en halua - ja vaikka hetken näytti että olin väärässä, niin enpä tainnutkaan lopulta olla, koska tie vain nousi toistamiseen pystyyn. Yritin kyllä todella kovasti haluta sitä, mitä itsekin olin joskus halunnut, mitä minulta odotettiin ja mihin minua kannustettiin, ja mihin jopa pystyin aika hyvinkin aina tiettyyn pisteeseen asti.

Minulle on sanottu monesti, että opintojeni tyssääminen johtui sairastelusta ja ettei ole häpeä ettei pysty johonkin haasteelliseen jos on jotain terveydellisiä syitä, mutta nähdäkseni sairasteluni ei mitenkään ole eristyksissä siitä, että en vain millään kehdannut olla rehellinen ja luovuttaa ajoissa. Kehoni täytyi pysähtyä totaalisesti, että minä pysähdyin. Keräsin opintovelkaa ja tuhlasin kaikkien aikaa, kun en halunnut myöntää etten minä aidosti pystykään tähän mitä koko ajan hoen haluavani. Elän nyt sitten sen kanssa, opintovelka tulee maksettavaksi kahden vuoden päästä ja lapsiosani kelaavat yhä uudelleen tiettyjen opettajien hyvin pettyneitä palautteita (vaikka ne olivat aivan ansaittuja ja vaikka niitä tuli vähemmän kuin kannustusta).

Vieläkin joku sisälläni pohtii sitäkin, että ehkä riittämättömyyteni opinnoissa on pelkkä harha ja loistaisin, jos vain nyt tekisin ne asiat, koska minuahan on kehuttu ja kannustettu niin paljon. Mutta nyt en ihan oikeasti voi kuin antaa asian olla. Realistisesti puhuen, jo muistini on tällä hetkellä sen verran epämääräisesti toimiva, että kaikki keskittyminen ja uuden oppiminen on raskasta, oli kyse ihan kuinka pienestä asiasta tahansa. Enhän minä pysty edes katsomaan viihteellistä elokuvaa tai Youtube-videota ilman taukoja. 

Toinenkin asia muuttaa nyt jollain tapaa muotoaan, tai sitten se ei ole sinänsä niin radikaalisti muuttunut, mutta minä itse muutun, ja näen nyt paremmin. Olen turhautunut, mutta muistan, miten en uskaltanut ajatella tulevaisuutta metriäkään eteenpäin silloin joskus, pistin vain silmät ja korvat kiinni kaikelta ja yritin jotenkin selvitä hengissä. Ajattelin, että tulevaisuus on sitten joskus ja silloin on sitten jotain mitä lieneekään, ja nyt elämä on vain tämä hetki. Ja niin se olikin kauan. Vuosia. 

Nyt tuntuu, että rakennan taas tulevaisuutta enkä vain jotenkin yritä pysyä hengissä virtaavan joen mukana, lyöden päätäni kiviin hallitsematta. Osillani on tästä suuri konflikti. Jotkut pelkäävät, että tämä on se kerta, kun luotan taas kerran liikaa elämään ja kuolen, joten pitäisi vain erakoitua jonnekin Lapin tunturimökkiin ja puhua vain poroille koko loppuelämä. Toiset taas ovat valmiita kokeilemaan, olemaan rohkeita, näkemään että tästä voidaan nousta joksikin uudeksi. Yritän tunnustella, mikä on intuitioni viesti, mikä on se asia mitä en nyt voi jättää tekemättä. Mutta ongelmaksi käy, että yhtä sellaista ei vain suuren osan aikaa ole, ei ainakaan silloin kun erikseen sitä itseltäni kysyn. Vaikka olen valmis kuuntelemaan elämän muitakin tasoja kuin sitä loogisinta, elämä ei edelleenkään ole muuttumassa suoraksi poluksi joka on lakaistu jalkojeni edestä täysin sileäksi.

Eikä sen kyllä kuulukaan sellaiseksi muuttua. Vielä kun saisin tämän faktan jotenkin läpi koko systeemiini.

Suuria muutoksia on tapahtunut. Yksi tie tuli päätökseen. Tajusin sen vasta kun toinen, uusi tie alkoi. Ennen uuden alkua tunsin seisovani hernerokkasumun reunalla aivan sokeana ja eksyneenä. Nyt tuntuu, että omat askeleet ovat tärkeämpiä ja tarkempia, ja tarkemmin otettavia, kuin pitkään aikaan. 

Siihen liittyen, olen kokenut epätavallista osien toimintaa. Ehkä se olisi sinänsä ollut odotettavissa koska tilanteeni niin muuttui, mutta yllätyin silti. Olen jopa huomaamattani pudonnut osiin, jotka sitten toimivat omia periaatteitani vastaan, ja päätynyt tilanteisiin, joista on vähän morkkis. Ei voi kuin yrittää todeta, että menneelle ei nyt voi mitään, mutta seuraavalle kerralle voi. Ehkä. Yritetään ainakin voida, suojelevia osia hävettää kun eivät olleet tilanteen tasalla. Sentään olen tyhmäillyt turvallisessa seurassa eikä mitään peruuttamatonta sen tähden liene sattunut.

Huomaan pitkästä aikaa myös spontaanisti tuntevani ja miettiväni monia suuria asioita. Hengellisyyttä ilman pelkoa, addiktiokäyttäytymistä ja dogmia. Rakkautta (platonista) joka läpäisee luonnon ja ihmiset ja ohjaa eteenpäin. Näiden asioiden parissa olen aikoinani mennyt todella rikki, niin rikki että melkein kuolin, ja olen kyllä tarvinnut kaiken tämän ajan siitä toipumiseen. Nyt on aika toimia intuitiolla ja herkkyydellä, ja myös rohkeudella. Toisaalta en enää todellakaan pidä tiettyjä, toisten ihmisten kanssa nousevia voimakkaan hengellisen sävyisiä kokemuksia (joita siis tulee nyt monen ihmisen kanssa) merkkeinä vaikkapa siitä, että on jätettävä kaikki vanha ja pyyhällettävä sata lasissa jonnekin. Ne voivat tarkoittaa kaikenlaista muutakin tärkeää. Tai sitten ne yksinkertaisesti kertovat minulle itsestäni ja osistani, niiden kaipuusta kauneuteen. Ehkä lähimpänä totuutta on todeta, että siitäkin, ja elää vain. Elämää ei kuitenkaan kuulu liiaksi tietää etukäteen ja sitten kulkea jossain täydessä etukäteisvarmuudessa. Eihän siinä oppisi mitään. 

Olen kyllääntynyt olemaan sairauslomalla, koska toimeentuloni on niin niukka. Koska valitsen pitää autoa, siihen menee oikeastaan kaikki ylimääräinen. Ei voi syödä ulkona, ei ostaa vaatteita oikein edes käytettynä. Ei saisi tulla yllätyksiä, koska vaikka en enää velkaannukaan, säästöjä ei ole vielä käytännössä yhtään. Satanen takaisin maksettua kauan laahannutta luottoa ei vielä lämmitä, nytkin joudun siitä satasesta hieman taas käyttämään ennen seuraavia tukia. 

Haluan töihin. Haluan rahaa. Haluan elää, tehdä valintoja arvojeni mukaan enkä sen, mikä säästää itseltäni muutaman euron. En jaksaisi kituuttaa ja katsella vierestä, kun toiset toteuttavat minun unelmiani. En siis sitä toivo että he eivät sellaista tekisi, koska tiedän heidän kyllä arvostavan niitä asioita ja nähneen niiden eteen paljon vaivaa. Haluaisin vain tehdä ne asiat itsekin. Haluaisin pystyä siihen. Olen ollut paikallani ihan kyllikseni. 

Jäljellä on vain se, että pelkään heikkouttani, epäluotettavuuttani, sitä etten pystykään ja jaksakaan. Kamalaa luvata jollekin tehdä vaikka joku työtehtävä ja epäonnistua siinä. Toivon mielessäni niin yksinkertaista työtä, että pienet epäonnistumiset eivät sitä kaada. Järjellä tiedän, että sellaisia on kyllä. Tunnepuolella hirvittää, enkä halua mennä tarjoamaan itseäni ja epämääräistä osaamistani mihinkään. Ja se yrittäjyysvaihtoehto vasta pelottaakin. Itse pitäisi taas löytää rajansa. Ei hele. En taas jaksa. En. 

Aivan kuin paikoilleen jämähtäminen ja katkeroituminen omana valintana olisi luonnollinen, hieno ja tavoiteltava asia. Aivan kuin sisäinen äitini (ei siis äidillinen, hoivaava ja kuunteleva sisäinen naisenergia, vaan minun äitini henkilön sisäistys) tässä minulle kertoisi sitä samaa virttä. Yksin jäät, joten jää itse yksin ennen kuin muut jättävät. Menetät, joten luovu ennen kuin on pakko. Älä toivo mitään, niin ei tarvitse luopua. Älä omista mitään, niin kukaan ei varasta.

Älä ole mitään, niin sinussa ei ole mitään mitä vihata. 

Älä ole mitään.

Sisäinen puolustajani, isähahmon oloinen, alkaa puhista olemattomaan partaansa. S**tana, elämä kuuluu minullekin. Ei minussa ole mitään sellaista vikaa että olisin jotenkin synnynnäisesti elinkelvoton ja yhteiskuntakelvoton ja työkelvoton ja sellainen etten ansaitse onnea ja tavallista elämää. Olen ihan hyvä. Tulee taas aika, että voin oppia ja saan vähän mokailla oppiessa, kestän järkevän määrän vastuuta, ymmärrän että muutkin kestävät ja voin oppia luottamaan muihin ilman hirveää määrää varmisteluja. En suostu enää siihen etten ole mikään enkä kukaan, että olen automaattisesti rupusakkia vaikka mikä olisi tilanne. Se ei yksinkertaisesti vain ole totuus. 

Mitä enemmän etenen toipumisessa, sitä enemmän silmäni avautuvat sille, miten kieroutunut lapsuuteni oli ja miten paljon se vaikutti, ja vaikuttaa yhä, kaikkeen. Kaikkeen. Jos luen vaikka ihan jotain iltapäivälehtien "viisi vinkkiä, kun teini kiukuttelee" artikkeleita, en herranjestas tunnista niistä itseäni teininä enkä näe miten perheeni olisi voinut toimia sellaisilla tavoilla. Meillä tapahtui jotain ihan muuta, ja nykyään huomaan asian jossain määrin myös tunnetasolla, en vain kuivana faktana joka jää ontoksi toteamukseksi. Onko siis tosiaan ihme, että olen tuntenut olevani kotoisin vieraalta planeetalta, kun muilla oli täysin eri käytösmallit kotoa? En millään osannut toimia toisten lasten kanssa, mikä aiheutti ihmetystä sekä itsessäni että muissa, ja myös kahdeksan vuoden kiusaamisen. Minussa tavallaan tosiaan oli vikaa, mutta ei siksi että minä olisin itsessäni ollut jotenkin vääränlainen, vaan koska minusta oli sellainen tekemällä tehty. Systemaattisesti ja monin tavoin minua oli kasvattamalla (vaiko kenties latistamalla ja litistämällä enemmän kuin kasvattamalla) kasvatettu siihen, että en integroituisi yhteiskuntaan. Ei varmaan ihan kaikkia seurauksia ymmärtäen, ja toisaalta ei myöskään sitä odottaen, että kaikesta alistamisesta huolimatta löytäisin itsestäni voimaa paeta ottamaan selvää, mikä tämä maailma oikeasti on. Itse en odottanut sitä, että se voimanpuuska loppuisi niin dramaattisesti ja ajaisin itseni samaan kurimukseen useammankin kerran. Mutta tässäpä ollaan.

Tavallaan koko ajan annan myös enemmän ja enemmän anteeksi itselleni sitä, että en nyt pysty siihen mihin muut. Miten voisinkaan pystyä, koska elämäni perustukset ovat niin kummalliset. Mutta toisaalta illuusioni siitä, että olen hyvin vahva, venyvä ja sitkeä ja pystyn mihin vaan, on hävinnyt ja sen turva on poissa. Olkoonkin että se oli valheellinen, kyllä se tuntui pirun paljon kivemmalta tuntea itsensä vahvaksi ja hyväksi yksin pärjääväksi ihmiseksi kuin todeta olevansa ihan tuhannen paloina ja mahdollisesti syrjäytymisen reunalla, ja lisäksi että olen itse toiminut illuusioideni keskellä tosi epäideaaleilla tavoilla, vaikka olen niihin aikoihin itse ollut hyvinkin toista mieltä.

Yritän uskoa siihen, että vääristä malleista opitaan kyllä pois ja todellinen voimani aste löytyy vielä sieltä jostain itsesyytösten ja pelon alta. Tällä hetkellä se tuntuu oudolta ajatukselta. 

Sen jälkeen, kun aloin pelata, en ole viettänyt ainoatakaan päivää kokonaan neljän seinän sisällä. Olen poistunut vähintäänkin viereiseen puistoon käydäkseni lähimmällä PokeStopilla. Vielä talvella en välttämättä poistunut kotoa ulos joka päivä. Itse asiassa kokonaan sisätiloissa vietettyjä päiviä oli aika useinkin, koska jääkaapissa oli ruokaa ja mikään velvollisuus tai edes sosiaalinen tilanne ei kutsunut, ja minä en mitenkään osaa lähteä kävelylle vain koska niin kuuluu tehdä, pitää olla jokin lisämotivaattori. Nyt peli muistuttaa säännöllisesti, että lähdehän ulos siitä, ja minä lähden. 

Lisäksi kelit ovat olleet mitä parhaimpia. Lumisen talven jälkeen tämä kevät ja alkukesä ovat olleet hienoimmat, mitä vuosiin muistan.

No, tämä ei kyllä selitä sitä, miksi en pysty keskittymään yksityiskohtaisiin asioihin. Mutta ehkä en nyt murehdi sitä sen kummemmin, vaan nautin mahtavasta alkukesästä ja siitä, että minulla on motivaatiota ainakin johonkin asiaan, jolla on kiistatta paljon hyviä vaikutuksia. Luultavasti sitä murehtimista ehtii taas harrastaa ihan yltäkyllin johonkin toiseen aikaan.

En tiedä, mihin aika on hävinnyt. Jotenkin en koe tehneeni mitään. Viime vuotta on vaikea muistaa, juuri eilen puhuin ihan läpiä päähäni jollekin siitä minä vuodenaikana tein tiettyjä asioita. En ole neulonut, en lukenut kirjoja, edellinen blogiteksti näyttää jonkun muun kirjoittamalta vaikka hämärästi muistan nuo asiat.

Tahtoisin analysoida oloani. Tuntea jotain erikoista jota voisin sitten ruotia. Mutta on vain tämä ikiaikainen ahdistuksen palanen rinnassa ja toistuva sisäinen pakottava olo, liiku, liiku, kauemmas, vielä jaksat tuonne, vielä tuonne, vielä tuonne. Niin paljon kuin rakastankin nykyistä kotiani, nyt en halua olla täällä. Tietokonekin tuntuu oudolta enkä ymmärrä miten käteni talvella taipuivat neulomaan tuntikausia putkeen. 

Eikö äsken ollut tammikuu? Lunta ja pakkasta ja minä tyytyväisenä keinutuolissa neulomassa?

Ei voi olla yli toukokuun puolivälin. Ei voi olla. Minne menivät helmikuu, maaliskuu ja huhtikuu? 

Miten minulla voi nykyään olla näin olematon keskittymiskyky? Minulla, jonka koko elämää on suorastaan määritellyt kyky ylifokusoitua ja käsitellä yksityiskohtia? Miten on mahdollista, että matkalla kaupan ovelta maitohyllylle unohdan kolme kertaa, että on ostettava maitoa?

Muistelen valittaneeni lääkärilleni jo useita kuukausia, että olen tyhmistynyt paljon lyhyessä ajassa. Sitä ei oikein olla otettu vakavasti. Vähän on sanottu, että kai minut voi muistitesteihinkin lähettää. Toisaalta tuntuu, että kohta en välitä itsekään. Ehkä muut ovat oikeassa ja valitan turhasta, ehkä tämä on hypervigilanssin hellittämistä ja sillä tavalla suorastaan terveempää kuin ennen. Ehkä ihmiskunnan normaalikokemus on näin hajamielinen ja välinpitämätön. Se kai kyllä selittäisi aika paljon siitä, missä kunnossa maailma nyt on. 

Tai kukaties tuore teoriani siitä, että viime kesänä ottamani rokote oli mukana vointini nopeassa romahtamisessa muutamaa päivää myöhemmin, saa jossain kohtaa tukea. Tajusin vasta toissapäivänä, missä järjestyksessä asiat tapahtuivat ja miten yhtäkkiä kaikki muuttui. Olihan minulla sinänsä ollut hankaluuksia kauan, mutta rokotteen jälkeen ne olivat ihan eri luokkaa. 

En siis tiedä, aiheuttiko rokote olon romahtamisen yhteisvaikutuksena stressin kanssa, vaikka pidän asiaa mahdollisena. Ja ottaisin saman rokotteen uudestaan jos pitäisi valita, koska tauti jota vastaan se on kehitetty on pelottavampi kuin tämä viime kuukausien sairaslomarumba, vaikka ihan kaikki tästä olisi johtunut rokotteesta (ja sen tiedän että kaikki ei johdu).

Tai sitten kaikki nyt vain ihan oikeasti on ollut stressiä ja traumareaktiota ja PTSD-oireita ja minä vain tahtoisin saada jotain selityksiä itseni ulkopuolelta, koska en halua myöntää että olen näin sekaisin ihan omasta takaa.

Ja ehkä tämä jatkuva liikkuminen on uusi dissosiaatio-osa joka kävelee elämää pakoon. Koko päivän päivästä toiseen, pakonomaisesti, vaikka raajoihin sattuu, on otettava askelta toisen eteen, selkä vanhaan päin. 

En tiedä. Minulla on suuria vaikeuksia välittää. Yritän keksiä, mitä oikein kerron lääkärilleni olostani. Nyt olisi iso kiusaus sanoa kaikille että voin ihan riittävän kohtuullisesti, katsokaa nyt kun harrastan liikuntaakin taas, ja minulle varatut ajat voi antaa jollekin jolla on oikeasti hätä. Ja jotenkuten muistan, että juuri tämä on sellainen hetki, kun noin ei saa mennä sanomaan, vaan on sinnikkäästi jatkettava lääkärien ja terapeutin näkemistä, vaikka se tuntuu puuduttavalta.

Joskus noin 15-vuotiaana ostin julisteen, jossa oli ylläoleva mietintä suomeksi käännettynä. Pidin sitä kaapin ovessa. En enää muista, mitä koko litaniasta ajattelin. Voi olla, etten ajatellut mitään erityistä. Että ostin juuri sen julisteen, koska sen ostoa ei tarvinnut erikseen perustella kenellekään, se puhui puolestaan. Pelkäsin perustella asioita vain omilla näkemyksilläni. Mietin aina, mitä olin mistäkin kuullut, mitä voisin käyttää. 

---

Tuli tässä tänään yhdessä keskustelussa ystävän kanssa esille lause, jonka sisältö oli suunnilleen, että ei voi kehittyä (tai ehkä tässä yhteydessä, edetä toipumisessa) jos on täysin turvallista. Mikä raskas totuus, mutta miten totta se on. Kasvukivut ovat kauhea fakta josta ei pääse eroon. Ja tietyn pisteen jälkeen ei ole enää niin, että voisi palata pumpuliin ja itsetiedottomuuteen. Kun tunnistaa itsessään ne prosessit, jotka toimivat, kun tulee takaumia ja/tai kun toimii omasta traumasta käsin, tunnistanee myös jossain kohtaa sen, että itseään on pakko katsoa silloin, vaikka impulssi on katsoa visusti toisia. Aina ei pysty katsomaan itseään, läheskään aina, se on osa sitä että prosessi on kesken. Pintaan nousee ylipäätään yhä enemmän asioita, joita on itse itsessään hyvin mutkikasta pystyä katsomaan kohti ja joiden tiedostamisesta tulee turvaton olo. Ja outo juttu on se, miten ennen paranemisprosessia kuvitteli suunnilleen tietävänsä, mitä ne vaikeimmat asiat olisivat. Se ja se väkivalta, se ja se tilanne, tuo juttu minkä välillä pystyn sanomaan ääneen tunteettomasti ja välillä kauhistun ajatustakin. Ei, ne vaikeimmat tulevat noiden juttujen välistä, alta, jostain läheltä. Vaikeinta ei, itselleni ainakaan, ole muistaa mitä joku toinen on tehnyt tai sanonut ja ladella siitä faktoja, sanasta sanaan muistettuja keskusteluja vuosienkin jälkeen. Se on minulle kai jopa epätavallisen helppoa. Vaikeinta minulle on nähdä itseni siinä samassa kuvassa ja samaistua kokemuksellisesti, ei vain faktatietona, siihen miltä minusta on silloin tuntunut. Ja kun muistan että minä olin siinä, osallisena, jopa aloitteellisena joihinkin itseäni vahingoittaviin tilanteisiin, vaikeaa on olla syyttämättä niistä itseäni, vaikka faktana näen että olin pieni tyttö. 

---

Ylläolevaan liittyen - yksi vaikeimmista asioista itselleni sulattaa on elämän epävarmuus. En liioittele, minusta on hirveää, että elämä on suurimmaksi osaksi harmaata aluetta ja hyvin vähän selkeästi valkeaa tai mustaa. Siis tietenkin aina joku ihminen tai asia jossain on myös äärimmäinen, mutta suurin osa elämästä on siltä väliltä, eikä useita asioita voi oikeastaan edes paikantaa janalle valkeasta mustaan. Se pelottaa! Nuorempana ajattelin, että on mielen tylsyyttä ja suoranaista pelkoa keskittyä harmaasävyihin. Minä halusin ne mustat ja valkeat, vastavärit ja silmiin pomppaavat asiat, minua kiinnosti aina ääripää. Ehkä eilen sen ymmärsin, että minä olin se joka pelkäsi sitä, etten tietäisi miten määritellä jotain. Jossain määrin pelkään vieläkin. Joko vaadin selvittää "totuuden" tai sitten suorastaan heitän muististani ulos asiat joista ei ole varmuutta, ja jäljelle jää kumpaakin kautta kasa hyviä, tarkkoja, "varmoja" muistoja joista koota elämäntarinaa ja maailmankuvaa. Epäselvät muistot ovat usein joko kaivertavia vihollisia tai arvottomia ja olemattomia, siedän kamalan huonosti sitä että jokin yksittäinen asia on mielessäni pysyvästi kesken. Ei kovin hyvä mielen ominaisuus opiskeltaessa asioita, jotka opitaan hitaasti. Tiedostamalla ja taas tiedostamalla jonkin asian keskeneräisyys tulee konkreettisemmaksi eikä vain asiaksi joka on saatava pois joko välttämällä tai vaatimalla, mutta se vaatii sitä tiedostamista, ja aina sitä ei edes huomaa.

Tavallisia ja tylsiä asioita olen kyllä oppinut arvostamaan. Harmaata, beigeä, mustaa. Sitä että näyttää kadulta samalta kuin muutkin eikä aiheuta mitään ihmeempiä reaktioita kanssaihmisissä. Se on vapauttavampaa kuin pakonomainen outous, yllättävää kyllä. Paranemisprosessini hitauden ja kankeuden olen myös ainakin suurelta osin hyväksynyt, kuin myös sen, että itseeni turhautuminen ei nopeuta sitä. Silti en osaa lakata turhautumasta itseeni. 

---

On muuten ylllättävän ajatuksia herättävää pitää lemmikkejä, joilla on ulospäin vain hyvin vähän yhteistä ihmisen kanssa. Ajan myötä saakin huomata, että ei niitä eroavaisuuksia olekaan niin paljon kuin ensin näytti. Saa tuntea myös itse olevansa se eläin-ihmis-suhteen outo osapuoli, ja oma lukunsa vielä siihen päälle on kun otus katselee minua huoneen nurkasta kuin sillä olisi mitä tylsin ja vaikeasti koulutettavin lemmikki. 

Kotini on kauttaaltaan valkoinen, suuri kaunis talo. Vanhempani ovat lähistöllä, heillä on jotain eripuraa. Olen raskaana, ei vaan minulla onkin lapsi - lapsen hampaat kasvavat suusta suoraan ulospäin kirkkaan valkeina, ja ihastelen niitä ääneen. Lapsi ja minä olemmekin yhtä, lapsen alaleuka on minun alaleukani tilalla, kokeilen kielellä hampaita jotka ovat vasta puhjenneet ja nyt täysin normaalissa asennossa, eivät ulospäin. En mieti, ovatko ne maitohampaat vai pysyvät. Kokeilen purentaa, yläleuka on omani. Tuntuu hyvältä. Mietin, miten luovuin vanhasta alaleuastani, jossa oli paljon vikaa ja jossa oli ne kamalat hammasraudat. Miten se oikein otettiin irti ja heitettiin pois.

Peilistä näen, että yhdessä kulmahampaista on onkalo, ja sanon itselleni, "Nyt et tee samaa virhettä toista kertaa vaan menet hammaslääkäriin korjauttamaan tuon". Onkalon pohjalla on roska. Mietin, miten se huuhdellaan pois. Sitten olen pienessä sivuoven eteisessä yksin, kuulen vanhempieni sanailun, ja näen terraarion, jossa on pieni python, vauvakäärme. Totean, että nyt on muuten oikein hyvä hetki kuolla käärmeenpuremaan, ja provosoin pythonin puremaan minua oikeaan peukaloon. Käteni alkaa turvota ja muuttuu pilkulliseksi.

Kuolema ei tulekaan niin nopeasti kuin odotin, ja huomaan katuvani tekoani. Katson turvotuksen ja pilkullisuuden hidasta leviämistä ensin kämmentä, sitten rannetta ja käsivartta pitkin. Otan puhelimen käteeni ja soitan paikalliselle terveysasemalle, kerron että minua puri vauvapython, ja sieltä käsketään kävellä heti paikalle. Teen työtä käskettyä, pukeudun tuulipukuuni ja masaikenkiin, ja reippain askelin poistun talosta, joka on kävelymatkan päässä terveysasemasta. Poistumistani ei huomata talossa, ja tiedän sen.

Uni on aivan äärimmäisen todentuntuinen, tunnen maan masaikenkien pyöreiden pohjien alla, tuulipukuni kahinan kevättalven vielä vähän lumisessa kelissä. Ohitseni ajaa traktori ja kaatuu mätkähtäen, en oikeastaan säikähdä mutta muistan lukuisat painajaiseni samasta aiheesta ja mietin, miten hassua se onkaan nähdä unia ja kuinka harmillista on että päätin kuolla mutta muutin mieleni tässä näin, tosielämässä. Kuljen risteyksestä toiseen, olen vähän eksyksissä. Vihdoin näen terveysaseman kyltin, ja on kuin en olisi koskaan käynyt siellä. Rakennus näyttää vieraalta. Kysyn joltain ohikulkijaltakin olenko oikeassa paikassa. 

Sisällä on paljon ihmisiä, vastaanottotiskiltä saan paperin johon täyttää tietoni. Istahdan ja katselen jääkukkia keltaisten ikkunankarmien keskellä. Eipä ole uusi rakennus kovin hyvin tehty. Kaikki muut potilaat ovat vanhuksia. Toivon vain, että jonotusnumerot ennättävät kulua omaani asti ennen kuin myrkky tehoaa, koska haluan elää. 

Sillä on vastapuolikin, sillä on liikaa väliä.

"Se" on tässä minun tunteeni, toiveeni, haluni, ja se mitä en halua. Sen koetaan pilaavan sosiaaliset tilanteet, toisten ilon, toisten vapauden.

Enkä kyllä mitenkään voi tässä pelkillä kirjaimilla kuvata, mitä kaikkea nuo kaksi vielä lisäksi tarkoittavat. Ne ovat traumojeni ydinasiaa. Niihin rakentuu niin paljon minuudestani. Kumpikin estävät spontaaniutta, tunneilmaisua, toisiin luottamista, itsen hyväksymistä, itsen tuntemista. 

Noiden kahden takia olen sallinut paljon asioita, joihin olisi pitänyt sanoa ei. Minua haavoittavia asioita, joista en halunnut kieltäytyä, koska en halunnut pilata toisten iloa. Puhun ihan väkivallasta tässä. Koulukiusaamisesta lähtien. Jos kiusaaja hymyilee kiusatessaan, se tarkoittaa, etten saa tehdä asialle mitään, koska sittenhän pilaisin kiusaajan ilon. Sama pätee aikuisikään ja esimerkiksi seksuaaliseen väkivaltaan.

Ja noiden takia olen juossut karkuun asioita, joihin olisi saanut ja suorastaan pitänyt sanoa kyllä. Läheisyyttä, rehellisyyttä, avoimuutta, vastavuoroisuutta, lohdutusta. En ole näyttänyt tunteitani spontaanisti ja suoraan ihmisille, jotka olisivat sellaisessa asemassa että voisivat vaikka lohduttaa, koska käsitys on ollut, että aidot tunteet rikkovat toisia. Niillä on liikaa väliä. 

Olen tehnyt lapsena ja nuorena kaikkeni, että sisäistäisin, ettei tunteillani ole väliä eikä niitä kuulu tulla. Luin kaikenlaisia kirjoituksia siitä, miten teini-ikäiset ovat onnistuneet kovettamaan itsensä tunteettomiksi, ja olin kateellinen, koska minulta se ei mitenkään onnistunut. Vieraannuin kyllä tunteistani (oikeammin voisi sanoa, että eivät ne koskaan muuta olleetkaan kuin vieraita), mutta koin niitä silti - häiritsevinä, voimakkaina, epäkorrekteina, hankalina, vääränlaisina. En pystynyt lopettamaan sitä, että kehoni itkee, nauraa, tärisee, kylmenee ja kuumenee, ja mitä näitä reaktioita nyt on.

Luin muuten nuorempana lukemattomia anoreksiablogeja, en itse asiassa tiedä miksi. Koin niihin valtavaa vetoa siitä huolimatta, että en itse ollut millään lailla kykenevä suhtautumaan syömiseeni dramaattisesti. Syöminen ei ollut minusta kovin mukavaa eikä tärkeää, enkä pystynyt kieputtamaan elämääni sen ympärille. Jos en syönyt, se johtui siitä että asia ei vain tullut mieleeni. Sitä kävi kyllä aika paljon. Siksi kai olinkin niin kauan niin alipainoinen. 

Tässä ja nyt en tiedä noista ylläolevista kirjoittaa enempää, mutta mainittakoon, että näin viime yönä taas yhden toistuvista unistani. Se on kehittynyt pitkän ajan kuluessa. Aluksi uni oli sellainen, että lapsuuden kotitaloni ympärille on ilmestynyt rakennuksia, tämän unen olen nähnyt varmaan lähelle kymmenen kertaa. Sitten rakennuksia alkoi ilmestyä lähimpään metsään, puiden sekaan. Sen unen näkeminen oli jossain määrin iloista, koska metsää oli vielä niin paljon pystyssä. Näitäkin unia tuli useampi. Jossain kohtaa näin unen, jossa asuinalue oli tulossa valmiiksi ja puita oli koko ajan vähemmän.

Viime yön unessa olin auton kyytillä, ja ajoimme tietä pitkin suuntaan, jossa metsä ennen oli. Olimme tyrmistyneitä, koska metsä oli kaadettu. Vain muutama puu sieltä täältä oli jätetty pystyyn. Ajoimme hiljaa eteenpäin, ja mietin aikaisempia unia, joissa puita oli ollut paljon. En saattanut uskoa, että ne oli melkein kaikki kaadettu ja koko alue muutettu pelloiksi. Oikein pysäytimme auton ja katselin jonkun rakentamaa vihreää aitaa. 

Kotiin päästyä sitten kello alkoi juosta nopeaan ja toimintakyky alentui huomattavasti. Ajatukset katkesivat, liikkeet muuttuivat raskaiksi, epämääräiset kivut palasivat kehoon. Ymmärsin, että enää ei hitaudessani ja heikkoudessani ole niinkään kyse fyysisestä hätätilasta, mitä se oli vielä viime vuonna unihäiriön ja kaiken stressin kourissa. Kehoni on palautunut hyvin paljon, kiitos unen korjaamisen, ja se on valmis harrastamaan taas liikuntaa. Hitaus, kipeys ja haluttomuus tehdä mitään tulee nyt osistani. 

Tuon oivalluksen jälkeen systeemini muuttui vaikeaksi nähdä. Olen jotenkin apeassa mielentilassa suorittanut elämää hiljalleen. Ulkoillutkin kyllä olen ja tavallaan nauttinut siitä, mutta kokenut outoa mielen hiljaisuutta ja tunnereaktioiden latteutta. Yrittäessäni katsoa sisäänpäin, vastassa on vain suuri vastustus. Silti hoitamattomiin asioihin tarttuminen tuntuu edelleen mahdottomalta ja motivaatiota ei jotenkin millään voi pakottaa. Myös kuulumisten kertominen ystäville spontaanisti on käynyt hyvin kankeaksi, enkä oikein osaa vastata kysymyksiin "Mitä kuuluu?" ja "Miten voit?" muuten kuin mainitsemalla, että olen tässä aika pahviaikuisena, vähätunteisena välttämättömyyksien suorittajana, että sinänsä ihan tämmöinen aika tasainen ja littana olo.

Luultavasti tämä suunnaton kankeus ja vastustus kielii siitä, että jotain on vaarassa muuttua isosti. Kyllä, vaarassa muuttua, näin sen halusin nyt kirjoittaa. Muutos tuntuu vaaralta, vaikka asioihin pystyminen olisi totta kai ihanaa ja veisi taas aikuista elämää eteenpäin. On kuin kantaisin aivan kuolemanväsyneitä lapsiosia ja ehkä isompiakin, jotka eivät halua tehdä enää ikinä mitään ja tekevät kaikkensa, ettei niiden vain tarvitsisikaan. Olen yrittänyt sanoa, että nyt Aikuiseni tekee, ja muut isot osat. Että pienten riittää levätä. Jokin ei ole silti mennyt perille. Ei ole luottoa Aikuiseeni. Jotenkin aistin sellaista lapsen kammoa, että mitä jos hän onnistuu sittenkin rikkomaan aikuiset ympärillään. Mitä jos hän sittenkin on niin vahva ja pelottava. Joten parempi pysytellä varuillaan ja supertietoisena ja varovaisena, ettei vain riko aikuisia.

Ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni tunnistan myös tarpeen itkeä, ja siihen päälle ahdistuksen siitä, että itku ei tulekaan. Yleensä kun minulla on ollut niin päin, että itkua vain tulee ja tulee, ja se on sosiaalisten tilanteiden tiellä eikä oikeastaan helpota oloakaan. Nyt olisi huutoitku odottamassa rinnassa, mutta se ei vapaudu sitten millään. Tämä on kovin outo tilanne, ihan uusi.