Miksi palaan toistuvasti siihen lapsuusmuistoon, jossa olen juossut äitiä pakoon ja keinun keinohevosella vanhan navetan suojissa? Se muistikuva tulee usein, takaumana tai sitten lapsiosa näyttää sitä, kun aloitan jostain eri asiasta. Jotain siihen kulminoituu. Äitihän sitten etsi minut, löysi minut, ihan erilaisena kuin se äiti jota juoksin pakoon. Muistelen laulaneeni ihhahhaa, yrittäen väkisin saada itseni hymyileväksi. Tai sitten sen asian muistan väärin, olen voinut olla hiljaakin, ajatella ihhahhaata, mutta joka tapauksessa jotenkin siinä oli ihhahhaa ja varmasti ratsastin tummanruskealla huopapintaisella keinuhevosella jonka epätasaiset jalakset kolisivat epätasaisilla laudoilla, klonks-klop, klonks-klop, keinuin, keinuin. Leikin että kolina on kavioiden ääni.

Kyyneleet poskillani keinuin, äiti säikähti kyyneleitäni, kysyi että sanoiko hän jotain pahasti. Vaikka vastahan juoksin kauhuissani häntä karkuun, kun hän jonkinlaisen kohtauksen vallassa käyttäytyi hyvin arvaamattomasti.

Lienenkö tuolloin hajonnut, että pelkoni on voinut kadota ja olen voinut hymyillä äidille ja palata keittiöön juomaan lasin maitoa? En muista että olisin vastannut kysymykseen mitään. Ehkä en vastannutkaan. Ehkä vastasin, mutta kieltävästi. 

Mitä siinä muistossa vielä voi olla? Miksi se ei jätä minua jo rauhaan? 

Lisäyksenä - tämähän siis viimeksi pomppasi esiin ihan pari päivää sitten. En tiedä, miksi sanoin että se on geneerinen lapsuusmuisto. Ihan outo sanavalinta. Muisto on siis todellisesta tilanteesta, sanoin "geneerinen" koska se mahdollisesti toistui useammin kuin yhden kerran. Sen tiedän, että äitiä ei todellakaan juostu karkuun vain kerran. Välillä juostiin sisarusten kanssa luonnonpaikkoihin, välillä lähdettiin pyörällä niin kauas kuin pippuri kasvaa. Välillä juoksin yksin. 

Huomasin myös, että jotenkin nyt näen sen eri näkökulmasta kuin pari päivää sitten. En osaa selittää sitä. Aion tarkkailla tätä muistoa vielä.