Ehkei tällä kävelyinnolla ole niin paljon tekemistä henkisen pakenemisen kanssa, vaikka se kuulostaakin niin hienon runolliselta. Ehkä se on vain sitä, että kuukausi sitten päätin vihdoin antaa Pokémon Go -pelille mahdollisuuden, ja innostuin. Minä, joka olen aina ollut huono kävelemään ja liikkunut mieluummin ihan millä tahansa muulla keinolla, yllätin itseni ja aloin valita kävelemisen. Teen mutkia matkaan, jos vain on aikaa ja alle kilometrin lisämatkalla saavutan jotain, mistä saa palkinnon. Tai siis, palkinnon kuvan. Hämmentävää, miten pelkkä kiva kuva voi olla niin motivoiva, että se menee särkevien jalkalihasten yli tärkeydessä.
Sen jälkeen, kun aloin pelata, en ole viettänyt ainoatakaan päivää kokonaan neljän seinän sisällä. Olen poistunut vähintäänkin viereiseen puistoon käydäkseni lähimmällä PokeStopilla. Vielä talvella en välttämättä poistunut kotoa ulos joka päivä. Itse asiassa kokonaan sisätiloissa vietettyjä päiviä oli aika useinkin, koska jääkaapissa oli ruokaa ja mikään velvollisuus tai edes sosiaalinen tilanne ei kutsunut, ja minä en mitenkään osaa lähteä kävelylle vain koska niin kuuluu tehdä, pitää olla jokin lisämotivaattori. Nyt peli muistuttaa säännöllisesti, että lähdehän ulos siitä, ja minä lähden.
Lisäksi kelit ovat olleet mitä parhaimpia. Lumisen talven jälkeen tämä kevät ja alkukesä ovat olleet hienoimmat, mitä vuosiin muistan.
No, tämä ei kyllä selitä sitä, miksi en pysty keskittymään yksityiskohtaisiin asioihin. Mutta ehkä en nyt murehdi sitä sen kummemmin, vaan nautin mahtavasta alkukesästä ja siitä, että minulla on motivaatiota ainakin johonkin asiaan, jolla on kiistatta paljon hyviä vaikutuksia. Luultavasti sitä murehtimista ehtii taas harrastaa ihan yltäkyllin johonkin toiseen aikaan.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.