Tällä viikolla olen muutamassa päivässä kokenut enemmän tunteita ja ajatuksia kuin sitä ennen pitkän jakson aikana yhteensä. Olen kokenut osien puskemista pintaan, epätoivoisia hetkiä peittäessäni sitä (ja hämmennystä siitä miten hyvä olen siinä silloinkin, kun luulen epäonnistuvani), yrittänyt muistaa miten vakautetaan ja välillä unohtanut kokonaan, yrittänyt ottaa askeleita taaksepäin voidakseni tarkkailla itseäni mutta jäänyt jumiin. 

Tänään on vihdoin ollut tasaisempi päivä. Osittain se johtuu siitä, että kerta kaikkiaan kylläännyin ja otin rauhoittavan kun en muuta osannut, osittain taas siitä, että koko viikon odottamani muutos tietyssä asiassa tuli vihdoin. Toisaalta tänään minulta on kadonnut aikaa valtavasti. Ei muistiaukkoihin, en vaikuta tehneen mitään ihmeellistä mistä en olisi itse tiennyt, mutta toimintanopeuteni on jotenkin epäsynkassa maailman kanssa. Katselen kelloa epäuskoisena, miten kauan minulta menee aivan kaikkeen. Kaikkeen! 

Minulla on vielä paljon opittavaa siinä, miten toimin itseni kanssa kun en voi hyvin. Olen oppinut hieman vaihtelemaan perspektiivejä ja ainakin osan aikaa tunnistamaan milloin olen pudonnut osiin ja tiloihin, mutta en välttämättä muista ensimmäistäkään asiaa, joka auttaisi. Sen sijaan ajatukseni menevät kierteille, jotka vain pahentavat oloa. Niille, millä jostain syystä yritin lapsena väkisin lohduttaa itseäni, eikä se yhtään auttanut.  

Nyt hieman parempana hetkenä, siitäkin huolimatta että kello juoksee miten sattuu enkä tunnu tajuavan yhtään mitään, huomaan kuunnelleeni runsaasti Andrea Bocellia. Yritän sen kautta jotenkin dramaattisesti nyt todeta itselleni, con me partirò. Lähden täältä itseni kanssa. Lähden eteenpäin itseni kanssa. Jonnekin lähden. Tänään en saa sanotuksi siitä mitään sen hienompaa. Elämä on, ja sinne menen. Ja kaikki sisäiseni otan mukaan. Koko kummallisen sakin.