torstai, 12. heinäkuu 2018

Con me partirò.

Tällä viikolla olen muutamassa päivässä kokenut enemmän tunteita ja ajatuksia kuin sitä ennen pitkän jakson aikana yhteensä. Olen kokenut osien puskemista pintaan, epätoivoisia hetkiä peittäessäni sitä (ja hämmennystä siitä miten hyvä olen siinä silloinkin, kun luulen epäonnistuvani), yrittänyt muistaa miten vakautetaan ja välillä unohtanut kokonaan, yrittänyt ottaa askeleita taaksepäin voidakseni tarkkailla itseäni mutta jäänyt jumiin. 

Tänään on vihdoin ollut tasaisempi päivä. Osittain se johtuu siitä, että kerta kaikkiaan kylläännyin ja otin rauhoittavan kun en muuta osannut, osittain taas siitä, että koko viikon odottamani muutos tietyssä asiassa tuli vihdoin. Toisaalta tänään minulta on kadonnut aikaa valtavasti. Ei muistiaukkoihin, en vaikuta tehneen mitään ihmeellistä mistä en olisi itse tiennyt, mutta toimintanopeuteni on jotenkin epäsynkassa maailman kanssa. Katselen kelloa epäuskoisena, miten kauan minulta menee aivan kaikkeen. Kaikkeen! 

Minulla on vielä paljon opittavaa siinä, miten toimin itseni kanssa kun en voi hyvin. Olen oppinut hieman vaihtelemaan perspektiivejä ja ainakin osan aikaa tunnistamaan milloin olen pudonnut osiin ja tiloihin, mutta en välttämättä muista ensimmäistäkään asiaa, joka auttaisi. Sen sijaan ajatukseni menevät kierteille, jotka vain pahentavat oloa. Niille, millä jostain syystä yritin lapsena väkisin lohduttaa itseäni, eikä se yhtään auttanut.  

Nyt hieman parempana hetkenä, siitäkin huolimatta että kello juoksee miten sattuu enkä tunnu tajuavan yhtään mitään, huomaan kuunnelleeni runsaasti Andrea Bocellia. Yritän sen kautta jotenkin dramaattisesti nyt todeta itselleni, con me partirò. Lähden täältä itseni kanssa. Lähden eteenpäin itseni kanssa. Jonnekin lähden. Tänään en saa sanotuksi siitä mitään sen hienompaa. Elämä on, ja sinne menen. Ja kaikki sisäiseni otan mukaan. Koko kummallisen sakin. 

lauantai, 7. heinäkuu 2018

Silmät auki?

Uusi elämäntilanne nostaa esiin omia puolia, jotka ovat viime aikoina näkyneet vähemmän. Pelkoani siitä, että en riitä, en osaa enkä muista yksinkertaisiakaan asioita. Etten osaa ottaa niitä edellisessä tekstissä mainittuja askeleita. Että käsitän sanat väärin, että minun pitäisi enemmän kuunnella sitä mitä ei sanota, että tilanteet ovat enemmän peliä kuin, no, ovatkaan. 

Nämä puolet ja ajattelutavat ovat tuttuja. Se on maailma, johon olen väsynyt useamman kerran. Nyt näen, miksi olen viettänyt elämästäni niin suuren osan hiljaisuudessa. Yksinäisenä, vaikka yksinäisyys on tarkoittanut, että olen ollut seurassa, joka ei rakasta minua aidosti vaan lähinnä on ollut helpottunut, että kukaan ei sentään ole aktiivisesti vahvistamassa sietämättömyyttäni ja häpeääni. Olen yksin ollessani käyttänyt käsittämättömiä määriä aikaa toisten ihmisten ajattelemiseen, heistä haaveilemiseen, tilanteiden yksityiskohtaiseen muistelemiseen ja analysoimiseen, ohittaen itseni koko ajan. Olen elänyt tuossa haavemaailmassa unohtaen, että tilanteissa on muitakin kuin se toinen ihminen jota kulloinkin olen miettinyt. Toisaalta itseni ajatteleminen on tuottanut inhon puuskia, sellaisia mustavalkoisia "kaikki on minun syytäni, kaikki olisi toisin jos minä vain osaisin" -ajatuskierteitä, joita olen joskus yrittänyt toisille tuskissani avata ja joihin en kuitenkaan ole hyväksynyt mitään vastalauseita kuten "mitä oikein horiset, sinähän osaat ihan hyvin" tai "eihän kukaan ole täydellinen" tai "mutta hänhän tuossa mokasi, et sinä". Olen vaatinut saada syyttää itseäni. Perusteluksi on riittänyt, että se olen minä, se on miten minun elämäni menee, hyvä ettei toisilla mene näin mutta minulla nyt vain menee.

Riittämättömyyden tunne on ollut mittaamattoman repivä, vaikka olisin kuinka saanut palautettakin että esimerkiksi teen jotain paremmin kuin minulta odotetaan tai että minulla on joitain hyviä ominaisuuksia. Tämä on värittänyt sekä opiskelua että työelämää. Sosiaalista elämääni (mikä ikävän usein nivoutuu opiskelun ja töiden kanssa) on taas suorastaan määrittänyt olo, että toisilla ihmisillä on jokin kommunikaation, tai suorastaan elämän taso, johon minä en vain pääse mitenkään ja joka kertoo toisten viisaudesta ja ennen kaikkea siitä räikeänä peilautuvasta minun viisauteni puutteesta. Siitä, että en tajua enkä tule tajuamaan, en riitä enkä tule riittämään.

Olen sentään kasvanut aikuisuudessa niin paljon, että jossain määrin pystyn katsomaan noita puoliani ja olojani ulkopuolelta ainakin silloin, kun mikään niitä ruokkiva tilanne ei ole parasta aikaa meneillään. Ennen en pystynyt siihen yhtään, ja siksikin olen palanut loppuun niin pahoin enemmän kuin kerran elämässäni ja vältellyt monenlaisia tilanteita ja tilaisuuksia, joiden pitäisi olla ihan tavallisia ja jopa energisoivia. Vieläkin kyllä tilanteiden yllättäessä minut saatan pudota osiini ja käyttäytyä vähemmän aikuisesti, tai ainakin ajatusmaailmani etsii vanhoja raiteitaan ja löytääkin, ja joudun pinnistelemään muistaakseni, miten haluan oikeasti käyttäytyä. Aina on helppoa tehdä jotain, mitä on tehnyt ennenkin, vaikkei se olisi rakentavaa ja vaikka sen tietäisi itsekin ihan hyvin. 

Muutama vuosi sitten elämäni hajosi kokonaan, ja tartuin pariin viimeiseen asiaan mitä siitä jäi jäljelle, koska en uskaltanut enää mitään muuta ja pois kuolemista ei minulle sallittu. Toisesta näistä asioista, tietyn alan opinnoista, luovun tällä tietoa pysyvästi nyt tämän kesän jälkeen. Olin ne silloin jo kertaalleen keskeyttänyt, mutta henkeni pitimiksi palasin takaisin. Tiesin jo silloin että tulen opintojen kautta tajuamaan, mitä en halua - ja vaikka hetken näytti että olin väärässä, niin enpä tainnutkaan lopulta olla, koska tie vain nousi toistamiseen pystyyn. Yritin kyllä todella kovasti haluta sitä, mitä itsekin olin joskus halunnut, mitä minulta odotettiin ja mihin minua kannustettiin, ja mihin jopa pystyin aika hyvinkin aina tiettyyn pisteeseen asti.

Minulle on sanottu monesti, että opintojeni tyssääminen johtui sairastelusta ja ettei ole häpeä ettei pysty johonkin haasteelliseen jos on jotain terveydellisiä syitä, mutta nähdäkseni sairasteluni ei mitenkään ole eristyksissä siitä, että en vain millään kehdannut olla rehellinen ja luovuttaa ajoissa. Kehoni täytyi pysähtyä totaalisesti, että minä pysähdyin. Keräsin opintovelkaa ja tuhlasin kaikkien aikaa, kun en halunnut myöntää etten minä aidosti pystykään tähän mitä koko ajan hoen haluavani. Elän nyt sitten sen kanssa, opintovelka tulee maksettavaksi kahden vuoden päästä ja lapsiosani kelaavat yhä uudelleen tiettyjen opettajien hyvin pettyneitä palautteita (vaikka ne olivat aivan ansaittuja ja vaikka niitä tuli vähemmän kuin kannustusta).

Vieläkin joku sisälläni pohtii sitäkin, että ehkä riittämättömyyteni opinnoissa on pelkkä harha ja loistaisin, jos vain nyt tekisin ne asiat, koska minuahan on kehuttu ja kannustettu niin paljon. Mutta nyt en ihan oikeasti voi kuin antaa asian olla. Realistisesti puhuen, jo muistini on tällä hetkellä sen verran epämääräisesti toimiva, että kaikki keskittyminen ja uuden oppiminen on raskasta, oli kyse ihan kuinka pienestä asiasta tahansa. Enhän minä pysty edes katsomaan viihteellistä elokuvaa tai Youtube-videota ilman taukoja. 

Toinenkin asia muuttaa nyt jollain tapaa muotoaan, tai sitten se ei ole sinänsä niin radikaalisti muuttunut, mutta minä itse muutun, ja näen nyt paremmin. Olen turhautunut, mutta muistan, miten en uskaltanut ajatella tulevaisuutta metriäkään eteenpäin silloin joskus, pistin vain silmät ja korvat kiinni kaikelta ja yritin jotenkin selvitä hengissä. Ajattelin, että tulevaisuus on sitten joskus ja silloin on sitten jotain mitä lieneekään, ja nyt elämä on vain tämä hetki. Ja niin se olikin kauan. Vuosia. 

Nyt tuntuu, että rakennan taas tulevaisuutta enkä vain jotenkin yritä pysyä hengissä virtaavan joen mukana, lyöden päätäni kiviin hallitsematta. Osillani on tästä suuri konflikti. Jotkut pelkäävät, että tämä on se kerta, kun luotan taas kerran liikaa elämään ja kuolen, joten pitäisi vain erakoitua jonnekin Lapin tunturimökkiin ja puhua vain poroille koko loppuelämä. Toiset taas ovat valmiita kokeilemaan, olemaan rohkeita, näkemään että tästä voidaan nousta joksikin uudeksi. Yritän tunnustella, mikä on intuitioni viesti, mikä on se asia mitä en nyt voi jättää tekemättä. Mutta ongelmaksi käy, että yhtä sellaista ei vain suuren osan aikaa ole, ei ainakaan silloin kun erikseen sitä itseltäni kysyn. Vaikka olen valmis kuuntelemaan elämän muitakin tasoja kuin sitä loogisinta, elämä ei edelleenkään ole muuttumassa suoraksi poluksi joka on lakaistu jalkojeni edestä täysin sileäksi.

Eikä sen kyllä kuulukaan sellaiseksi muuttua. Vielä kun saisin tämän faktan jotenkin läpi koko systeemiini.

maanantai, 2. heinäkuu 2018

Muutoksia

Kirjoitan tätä nyt kännykällä lattialla istuen, koska en tiedä, milloin olen ehtimässä läppärille ja on asioita, jotka vain täytyy kirjata. 

Suuria muutoksia on tapahtunut. Yksi tie tuli päätökseen. Tajusin sen vasta kun toinen, uusi tie alkoi. Ennen uuden alkua tunsin seisovani hernerokkasumun reunalla aivan sokeana ja eksyneenä. Nyt tuntuu, että omat askeleet ovat tärkeämpiä ja tarkempia, ja tarkemmin otettavia, kuin pitkään aikaan. 

Siihen liittyen, olen kokenut epätavallista osien toimintaa. Ehkä se olisi sinänsä ollut odotettavissa koska tilanteeni niin muuttui, mutta yllätyin silti. Olen jopa huomaamattani pudonnut osiin, jotka sitten toimivat omia periaatteitani vastaan, ja päätynyt tilanteisiin, joista on vähän morkkis. Ei voi kuin yrittää todeta, että menneelle ei nyt voi mitään, mutta seuraavalle kerralle voi. Ehkä. Yritetään ainakin voida, suojelevia osia hävettää kun eivät olleet tilanteen tasalla. Sentään olen tyhmäillyt turvallisessa seurassa eikä mitään peruuttamatonta sen tähden liene sattunut.

Huomaan pitkästä aikaa myös spontaanisti tuntevani ja miettiväni monia suuria asioita. Hengellisyyttä ilman pelkoa, addiktiokäyttäytymistä ja dogmia. Rakkautta (platonista) joka läpäisee luonnon ja ihmiset ja ohjaa eteenpäin. Näiden asioiden parissa olen aikoinani mennyt todella rikki, niin rikki että melkein kuolin, ja olen kyllä tarvinnut kaiken tämän ajan siitä toipumiseen. Nyt on aika toimia intuitiolla ja herkkyydellä, ja myös rohkeudella. Toisaalta en enää todellakaan pidä tiettyjä, toisten ihmisten kanssa nousevia voimakkaan hengellisen sävyisiä kokemuksia (joita siis tulee nyt monen ihmisen kanssa) merkkeinä vaikkapa siitä, että on jätettävä kaikki vanha ja pyyhällettävä sata lasissa jonnekin. Ne voivat tarkoittaa kaikenlaista muutakin tärkeää. Tai sitten ne yksinkertaisesti kertovat minulle itsestäni ja osistani, niiden kaipuusta kauneuteen. Ehkä lähimpänä totuutta on todeta, että siitäkin, ja elää vain. Elämää ei kuitenkaan kuulu liiaksi tietää etukäteen ja sitten kulkea jossain täydessä etukäteisvarmuudessa. Eihän siinä oppisi mitään. 

keskiviikko, 13. kesäkuu 2018

Leipäännyn

Olen juossut, tai enemmänkin kävellyt, kävellyt ja kävellyt. Olen ollut kehno rutiineissa ja vielä kehnompi ihmisten kanssa. Huomaan aina iltamyöhään, etten taaskaan kysynyt mitä muille kuuluu, ja siinä kohtaa on jo niin myöhä, ettei viitsi enää häiritä. Tämä toistuu illasta iltaan. Joku osa minusta on melkein tyytyväinen saadessaan todisteita kelvottomuudestani ihmissuhteisiin, ja kaiken muun päälle taputtaa voitonriemuisena käsiään, kun puhtaasti epähuomiossa tai vaikka nukahtamisen takia en vastaa puhelimeen tai viesteihin. 

Olen kyllääntynyt olemaan sairauslomalla, koska toimeentuloni on niin niukka. Koska valitsen pitää autoa, siihen menee oikeastaan kaikki ylimääräinen. Ei voi syödä ulkona, ei ostaa vaatteita oikein edes käytettynä. Ei saisi tulla yllätyksiä, koska vaikka en enää velkaannukaan, säästöjä ei ole vielä käytännössä yhtään. Satanen takaisin maksettua kauan laahannutta luottoa ei vielä lämmitä, nytkin joudun siitä satasesta hieman taas käyttämään ennen seuraavia tukia. 

Haluan töihin. Haluan rahaa. Haluan elää, tehdä valintoja arvojeni mukaan enkä sen, mikä säästää itseltäni muutaman euron. En jaksaisi kituuttaa ja katsella vierestä, kun toiset toteuttavat minun unelmiani. En siis sitä toivo että he eivät sellaista tekisi, koska tiedän heidän kyllä arvostavan niitä asioita ja nähneen niiden eteen paljon vaivaa. Haluaisin vain tehdä ne asiat itsekin. Haluaisin pystyä siihen. Olen ollut paikallani ihan kyllikseni. 

Jäljellä on vain se, että pelkään heikkouttani, epäluotettavuuttani, sitä etten pystykään ja jaksakaan. Kamalaa luvata jollekin tehdä vaikka joku työtehtävä ja epäonnistua siinä. Toivon mielessäni niin yksinkertaista työtä, että pienet epäonnistumiset eivät sitä kaada. Järjellä tiedän, että sellaisia on kyllä. Tunnepuolella hirvittää, enkä halua mennä tarjoamaan itseäni ja epämääräistä osaamistani mihinkään. Ja se yrittäjyysvaihtoehto vasta pelottaakin. Itse pitäisi taas löytää rajansa. Ei hele. En taas jaksa. En. 

Aivan kuin paikoilleen jämähtäminen ja katkeroituminen omana valintana olisi luonnollinen, hieno ja tavoiteltava asia. Aivan kuin sisäinen äitini (ei siis äidillinen, hoivaava ja kuunteleva sisäinen naisenergia, vaan minun äitini henkilön sisäistys) tässä minulle kertoisi sitä samaa virttä. Yksin jäät, joten jää itse yksin ennen kuin muut jättävät. Menetät, joten luovu ennen kuin on pakko. Älä toivo mitään, niin ei tarvitse luopua. Älä omista mitään, niin kukaan ei varasta.

Älä ole mitään, niin sinussa ei ole mitään mitä vihata. 

Älä ole mitään.

Sisäinen puolustajani, isähahmon oloinen, alkaa puhista olemattomaan partaansa. S**tana, elämä kuuluu minullekin. Ei minussa ole mitään sellaista vikaa että olisin jotenkin synnynnäisesti elinkelvoton ja yhteiskuntakelvoton ja työkelvoton ja sellainen etten ansaitse onnea ja tavallista elämää. Olen ihan hyvä. Tulee taas aika, että voin oppia ja saan vähän mokailla oppiessa, kestän järkevän määrän vastuuta, ymmärrän että muutkin kestävät ja voin oppia luottamaan muihin ilman hirveää määrää varmisteluja. En suostu enää siihen etten ole mikään enkä kukaan, että olen automaattisesti rupusakkia vaikka mikä olisi tilanne. Se ei yksinkertaisesti vain ole totuus. 

Mitä enemmän etenen toipumisessa, sitä enemmän silmäni avautuvat sille, miten kieroutunut lapsuuteni oli ja miten paljon se vaikutti, ja vaikuttaa yhä, kaikkeen. Kaikkeen. Jos luen vaikka ihan jotain iltapäivälehtien "viisi vinkkiä, kun teini kiukuttelee" artikkeleita, en herranjestas tunnista niistä itseäni teininä enkä näe miten perheeni olisi voinut toimia sellaisilla tavoilla. Meillä tapahtui jotain ihan muuta, ja nykyään huomaan asian jossain määrin myös tunnetasolla, en vain kuivana faktana joka jää ontoksi toteamukseksi. Onko siis tosiaan ihme, että olen tuntenut olevani kotoisin vieraalta planeetalta, kun muilla oli täysin eri käytösmallit kotoa? En millään osannut toimia toisten lasten kanssa, mikä aiheutti ihmetystä sekä itsessäni että muissa, ja myös kahdeksan vuoden kiusaamisen. Minussa tavallaan tosiaan oli vikaa, mutta ei siksi että minä olisin itsessäni ollut jotenkin vääränlainen, vaan koska minusta oli sellainen tekemällä tehty. Systemaattisesti ja monin tavoin minua oli kasvattamalla (vaiko kenties latistamalla ja litistämällä enemmän kuin kasvattamalla) kasvatettu siihen, että en integroituisi yhteiskuntaan. Ei varmaan ihan kaikkia seurauksia ymmärtäen, ja toisaalta ei myöskään sitä odottaen, että kaikesta alistamisesta huolimatta löytäisin itsestäni voimaa paeta ottamaan selvää, mikä tämä maailma oikeasti on. Itse en odottanut sitä, että se voimanpuuska loppuisi niin dramaattisesti ja ajaisin itseni samaan kurimukseen useammankin kerran. Mutta tässäpä ollaan.

Tavallaan koko ajan annan myös enemmän ja enemmän anteeksi itselleni sitä, että en nyt pysty siihen mihin muut. Miten voisinkaan pystyä, koska elämäni perustukset ovat niin kummalliset. Mutta toisaalta illuusioni siitä, että olen hyvin vahva, venyvä ja sitkeä ja pystyn mihin vaan, on hävinnyt ja sen turva on poissa. Olkoonkin että se oli valheellinen, kyllä se tuntui pirun paljon kivemmalta tuntea itsensä vahvaksi ja hyväksi yksin pärjääväksi ihmiseksi kuin todeta olevansa ihan tuhannen paloina ja mahdollisesti syrjäytymisen reunalla, ja lisäksi että olen itse toiminut illuusioideni keskellä tosi epäideaaleilla tavoilla, vaikka olen niihin aikoihin itse ollut hyvinkin toista mieltä.

Yritän uskoa siihen, että vääristä malleista opitaan kyllä pois ja todellinen voimani aste löytyy vielä sieltä jostain itsesyytösten ja pelon alta. Tällä hetkellä se tuntuu oudolta ajatukselta. 

lauantai, 19. toukokuu 2018

Näkökulma

Ehkei tällä kävelyinnolla ole niin paljon tekemistä henkisen pakenemisen kanssa, vaikka se kuulostaakin niin hienon runolliselta. Ehkä se on vain sitä, että kuukausi sitten päätin vihdoin antaa Pokémon Go -pelille mahdollisuuden, ja innostuin. Minä, joka olen aina ollut huono kävelemään ja liikkunut mieluummin ihan millä tahansa muulla keinolla, yllätin itseni ja aloin valita kävelemisen. Teen mutkia matkaan, jos vain on aikaa ja alle kilometrin lisämatkalla saavutan jotain, mistä saa palkinnon. Tai siis, palkinnon kuvan. Hämmentävää, miten pelkkä kiva kuva voi olla niin motivoiva, että se menee särkevien jalkalihasten yli tärkeydessä.

Sen jälkeen, kun aloin pelata, en ole viettänyt ainoatakaan päivää kokonaan neljän seinän sisällä. Olen poistunut vähintäänkin viereiseen puistoon käydäkseni lähimmällä PokeStopilla. Vielä talvella en välttämättä poistunut kotoa ulos joka päivä. Itse asiassa kokonaan sisätiloissa vietettyjä päiviä oli aika useinkin, koska jääkaapissa oli ruokaa ja mikään velvollisuus tai edes sosiaalinen tilanne ei kutsunut, ja minä en mitenkään osaa lähteä kävelylle vain koska niin kuuluu tehdä, pitää olla jokin lisämotivaattori. Nyt peli muistuttaa säännöllisesti, että lähdehän ulos siitä, ja minä lähden. 

Lisäksi kelit ovat olleet mitä parhaimpia. Lumisen talven jälkeen tämä kevät ja alkukesä ovat olleet hienoimmat, mitä vuosiin muistan.

No, tämä ei kyllä selitä sitä, miksi en pysty keskittymään yksityiskohtaisiin asioihin. Mutta ehkä en nyt murehdi sitä sen kummemmin, vaan nautin mahtavasta alkukesästä ja siitä, että minulla on motivaatiota ainakin johonkin asiaan, jolla on kiistatta paljon hyviä vaikutuksia. Luultavasti sitä murehtimista ehtii taas harrastaa ihan yltäkyllin johonkin toiseen aikaan.