Törmään taas kerran tosi vaikeaan aiheeseen. Jo aiemmin sain tämän mietittäväkseni, oivalsin asian tai muutaman, sitten tuli muuta, ja nyt asia on taas tässä. Jotenkin näen paremmin sen, miten paljon tässä on tekemistä. 

Puhun nyt osista, jotka vaikuttavat ulospäin kantavan jotain pahaa, kuten epäonnistumista, vääriä päätöksiä, itsevihaa, väkivaltakaumia tms. He saattavat näyttää "rumilta" tai vääntyneiltä, tai olla liassa. Aikuiseni ei vihaa systeemiäni eikä itseään, joten on helpohkoa nähdä, että nuorempana kokemani itsevihan jäänteet ovat siellä nyt osilla, odottamassa sitä että jaksan käsitellä asiaa vaikkapa terapiassa. 

Mutta siellä on myös jotain aika ihmeellistä, verhoutuneena siihen itseinhoon ja osien kokemukseen siitä että he ovat pahoja. En usko osien koskaan olevan oikeasti "pahoja", vaan pelottavatkin ominaisuudet ovat jotenkin syntyneet tilanteiden vuoksi. Ja vaikka faktana tiedän sen että omatkaan osat eivät ole pahoja, joidenkin osien kohdalla on ihan sietämättömän vaikeaa nähdä, mikä heissä sitten on itse asiassa hyvää. Ei vain neutraalia ja perustasoisesti kelpaavaa ja ihan ok, vaan ihan todella hyvää.

Osat, jotka uskovat, että heissä ei ole mitään hyvää, projisoivat sitä uskomusta Aikuiseeni, niin että minulle pienimmän resistanssin ajatus on olla tajuamatta heissä olevan jotain erityistä hyvää, ja koen sen itseinhonkin vain taakkana joka pitää saada pois. (Minulle on aina haaste tajuta, onko jokin ajatukseni osasta omani vai osan projisointia, "näinhän aikuiset minusta ajattelevat". Olen tullut siinä kyllä paremmaksi viime aikoina.)

Kuitenkin parin muun ihmisen avulla asia on lähtenyt kääntymään. Pintapuolinen "olen sietämätön" -kokemus kätkeekin jotain muuta.

Olen sietämätön --> Pelkään että sinulla ei ole hyvä olla sen takia, kun minä olen tässä. Haluan että sinulla on hyvä olla. 
Olen tehnyt niin huonoja päätöksiä --> Vahvuuksiani ovat rehellisyys ja luja tahto tehdä se mikä on minusta oikein, silloinkin kun muut eivät käsitä miksi valitsen näin.  

Nuo kaksi onnistun nyt sanoittamaan. Tuntuu todella vaikealta. Muutakin siellä on, mutta se karkaa nyt minulta. 

Tuosta "olen sietämätön" nousee nyt yllättäen jotain sellaista, mitä en nähnyt ennen tämän tekstin aloittamista: Ihminen, jolla on kanssani hyvä olla, ei varmaan satuta minua. 

Sitten tulee projisoitu ajatus: "Onpas itsekästä haluta että muilla on hyvä olla ettei SINULLE käy kuinkaan".

Mutta jos se on itsekästä haluta olla turvassa, niin sitten maailman jokainen ihminen ja eläinkin on itsekäs. Kaikella mikä elää, on tarve vähintäänkin tietää, minne voi mennä turvaan. Ja jos jokaisella on jokin tietty ominaisuus, vaikkapa itsekkyys (nyt juuri tällä kapealla tavalla määriteltynä ihan tätä tilannetta varten), sepäs ei olekaan enää yhtään epänormaalia eikä erilaista eikä erottuvaa. Ihan tavallista.

Ja nyt näkyykin jo syvä pelko, että joku tekee minulle pahaa enkä mahda mitään, vaan se olisi pitänyt estää olemalla riittävän hyvä. Tuo taas aivan selvästi on toistuneiden tilanteiden opettama pelko, sellaisten tilanteiden joissa itse olen joutunut kauhun valtaan.

Tämä kaikki yhden ja saman "olen sietämätön" -kuoren alla. 

Tätä kirjoittaessa pääsin vihdoin tuon itseään sietämättömänä pitävän osan lähelle mielessäni. En ole ennen päässyt näin lähelle häntä. Hänen tilansa mieleni maisemassa muuttuu, siihen tulee uusia värejä. 

Nyt menen makuulle ja annan itseni täristä.