Jotenkin nyt on se olo, kun 15-vuotiaana oli kesäöinä. Että on ainoa ihminen joka on hereillä, ja tekee mieli kirjoittaa runoja ja ottaa kuvia omista varpaista. Eikä ole vielä mitään digikameraa, joten varpaat tallentuvat filmille ruutu toisensa jälkeen.

Nyt en kyllä ota kuvia varpaista. Mutta muistan ne kesäyöt. Pohjoiseen suuntautuva säröinen ikkuna tietokonepöytäni vieressä, auringonlaskun siirtyminen ikkunani ohi hiljalleen kohti aamua. Eikä ketään missään. Nettikaverit ovat menneet nukkumaan, linnut eivät ihan vielä laula, edes seinien läpi ei kuulu kuin kuorsausta. 

No, joo, kello on vasta vähän yli yhdentoista ja asun liian etelässä nähdäkseni paikasta toiseen lipuvia auringonlaskuja. Olen myös liian vanha oikeasti valvomaan tuohon aamuöiseen hetkeen jos en ole esimerkiksi töissä. Jotenkin tämä hiljaisuus vain siitäkin huolimatta on niin tuttua. Tai sitten se johtuu siitä, että olen ollut lähellä teiniosiani viime aikoina, eivätkä kaikki esiin nousevat muistot ole pahoja ollenkaan. 

Kuten olen ollut lähellä myös lapsiosia.

Niin kauan toivoin, että voisin vain jotenkin olla olematta sen tuotos, missä olen kasvanut. Päättää vain olla jotain muuta. 

Eikä siinä, jotenkin pystyinkin muutama vuosi sitten keksimään itselleni Aikuisen, jolla ei ole sosiaalifobiaa, joka tuntee itsensä kauniiksi naiseksi, ja joka ei ole kynnysmatto. Rinnalle on tullut supervahva työminä joka ei pelkää yhtään niin mitään, ja puolustajakin joka tarvittaessa ei todellakaan myötäile toisia. Mutta menneisyyteni elää minussa silti enemmän tai vähemmän minusta irrallaan, lähellä tai kaukana. Ja se Aikuinen, jonka silloin keksin, sen tehtävä on katsoa sinne. Halusin tai en. 

Paljon haluankin. On asioita joihin katson ihan mielelläni, joita oikein pengon kuin puhdistaisin lattiakaivoa. Helppo nostella ylös sieltä vaikka mitä haisevaa ja sanoa että nämä asiat ovat olleet raskaita, kaltoinkohtelua, väärin, laitetaan nyt vihdoin ne pois sieltä -- ja nyt lopetan tämän tosi oudon lattiakaivovertauksen ennen kuin alan puhua tosi huuhaa-tyyppisiä juttuja jostain virtauksista mitä haisevat möykyt estävät. Pahoittelen, tänään minulla on jostain syystä suuri hinku nolata itseni.

Mutta on myös asioita, joiden äärellä Aikuiseltani loppuvat sanat. Tähän olen nyt pääsemässä terapiassa. Terapeutti näki, etten mitenkään pääse sinne suoraa reittiä, joten hän keksi varovaisia tapoja kierrellä asian ympärillä, kartoittaa tilannetta, tutkailla, piirtää kuvaa. Tapaamisten välillä kuva tarkentuu, viivoja yhdistyy, osat huomaavat että voivat keskustella keskenään ja kokeilla koskettaa toisiaan, jutella, pukeutua toisiinsa. Pyysin lisäkertoja, tuntuu sietämättömältä että asia on kesken, tarvitsen niin sitä tunnetta että NYT oivalsin jotain oleellista ja voin parantua tässäkin asiassa. Kukaan tosin ei voi luvata, milloin ja minkälaisena se tulee. 

Toisaalta olo on tosi optimistinen. Olen saanut ihan uskomattoman hienoja ystäviä tässä tämän reilun vuoden mittaisella matkalla, mitä olen tehnyt avoimena siitä, että minulla on dissosiaatiohäiriö ja traumoja, vaikka monta yksityiskohtaa jätänkin kertomatta. Ystäviä, jotka haastavat minua, saavat venyttämään näkemyksiäni ja katsomaan eri kanteilta, kutsuvat vahvistamaan Aikuistani, ja myös tuntemaan oloni niin todella pehmeäksi ja helläksi koska vain pidän heistä niin paljon ja tunnen aivan erityislaatuista yhteyttä ja vertaisuutta. Harvoin olen elämässä saanut kokea tällaista.