Mulle on silloin tällöin sanottu, että ihanaa että mä osaan itkeä.

En osaa. Ei se ole taito. Se on täysin hallitsematon asia joka pääsee, oli se sopivaa tai ei. Riippuen tilanteesta, siis jos ei ole varmaa onko itkeminen turvallista, alan automaattisesti tehdä kropallani kaikenlaista mikä estäisi toisia huomaamasta itkun. Monimutkaisia hengitys- ja muita juttuja. Yleensä ne kyllä epäonnistuvat ja varmaan näytänkin jäykältä tai muuten epäilyttävältä.

Aikuisena onneksi on monia tilanteita, joissa muutaman kyyneleen pääseminen vaikuttaa jopa hyvältä asialta, tai sitten vähintään sellaisia joissa kukaan ei ihmettele jos itkettää.

Tänään ihan terapian lopussa putosin lapsiosaan, joka liittyy tähän. Pieneen itseeni, joka on oppinut että itku pitää yrittää pysäyttää. Eihän se pysäyttäminen tosiaan onnistunut lapsenakaan. Harmi vain että aika loppui juuri silloin ja jäin pyöriskelemään keskenäni tähän asiaan, tunnustelemaan omin neuvoin mikä sen lapsiosan kokemus onkaan, miettimään mitä voin tehdä.

Se oli aikoinaan suuri askel minulle kun lakkasin pakonomaisesti kääntämästä pääni pois toisten katseista itkemisen aikana. Ja se myös, kun aloin tajuta, että itku ei ole mikään automaattisesti paha asia. Yli kahdenkymmenen olin tämän suuren oivalluksen saadessani. Eli yli kaksikymmentä vuotta elin ajatellen että itku itsessään on paha, sellainen asia mitä ei pitäisi tapahtua, ja sen tapahtuminen yksinomaan pahentaa kaikkia tilanteita. Saatoin esimerkiksi kuvailla jotain kamalaa tilannetta niin, että häpeillen ja katsekontaktia vältellen lisäsin siihen kommentin "minä itkin" (koska uskoin että jos jotain kertoo, siitä on kerrottava kaikki vaikka hävettäisi), ja muistan eräänkin ystävän joka sai minulta ihan pasmat sekaisin kysymällä "Mitä, eikö itku ole hyvä?".

Nyt minulla on ainakin aikuisia puolia, jotka tietävät että itku itsessään ei ole paha. Tosin kaksi kolmannesta elämästäni koin toisin, ja se näkyy ja tuntuu.

Yleensä lapsiosieni rauhoittelu lähtee jostain sellaisesta, että tajuan mitä he ovat kokemassa (tähän voi mennä miten paljon aikaa tahansa, tunneista kuukausiin, riippuen siitä miten selkeärajainen tuo kokemus on) ja siltä pohjalta alan tietoisesti viedä sinne lapsiosalle ajatusta, että se on ohi. Saatan myös mielikuvissani hakea lapsen sieltä tapahtumapaikalta pois ja alkaa hivuttaa häntä lähemmäs tätä päivää. Tosin tällä kertaa tunnen voimakasta vastustusta siihen, että sinne muistoon tulisi joku aikuinen sanomaan että se on ohi. Se tuntuu siltä kamalalta kiellolta, älä nyt enää itke.

Mutta minä en ole tulossa sanomaan sitä. Minä en aio olla sellainen aikuinen, joka hajoaa lapsen itkusta niin että lapsi joutuu lohduttamaan ja rauhoittelemaan aikuista.

En tiedä mistä kulmasta lähestyisin. Vastustus on aivan valtavaa. En kerro kaikkia yksityiskohtia tästä vastustuksesta, koska tulee olo että lapsi kuuntelee oven tai seinän takana, mitä pahaa hänestä puhutaan. Tämäkin teksti värittyy syyttäväksi. 

Nyt on varmaan paras hiljentää tahtia, mennä erääseen yksinkertaiseen mutta yllättävän voimakkaaseen harjoitukseen mitä välillä teen. Se kuuluu niin, että jokaiseen ajatukseen mitä mieleen tulee, osilta tai mistä vaan, kommentoidaan vain "joo" tai "kyllä" tai vastaava omaan sisäiseen puheeseen sopiva myönteinen sana. Ei kielletä tai leimata pahaksi mitään ajatusta. Ei jäädä analysoimaan sen kummempia. Vain hyväksyen tunnustetaan ajatuksen olemassaolo juuri nyt, ja siinä kaikki.

Siinä kaikki, ja siitä huolimatta voi olla todella vaikeaa tehdä niin. Mieleen saattaa pullahtaa kaikenlaisia asioita, joita ei tosiaan tahtoisi myöntää ajattelevansa. 

No, joka tapauksessa, nyt lapsi rajaa itselleen mustalla tervalla aluetta jossa hän saa itkeä.

Joo.

Rakentaa leegoista kuplaa suojaksi ja tervaa sitä samalla.

Joo. 

Ettei äiti näe.

Joo. 

Ettei mun aikuisenikaan näe.

Joo.

Ettei kukaan näe. 

Joo.

"Jospas kaikki jo ajattelis jotain muuta kuin mua."

Joo.

Lapsiosa hiljenee, koputtelee yhteen leegoja joista rakensi puolivalmiin kuplan joka on sotkettu tervalla. Joo. 

Kokeilen mennä vähän lähemmäs. Lapsiosa erkaantuu, näkyy mielessäni mutta ei tunnu miltään. No tuota... siihenkin joo.

Lapsiosa ei halua tuntua toisista miltään. 

Joo.