Päädyin sitten kuitenkin lääkäriin, koska jäykkyys, heikkous ja pistely levisi käsistä jalkoihinkin ja selkään tuli todella kipeä kohta. Tehtyäni kaikenlaisia tanssiliikkeitä lääkärin edessä ja hänen tarkistettuaan verenpaineeni, suuni, korvani, ruumiinlämpöni, lihasvoimani ja tuntoaistini, hän totesi että minulla ei kyllä taida olla mitään niistä kammottavista taudeista, joiden ensioireita voidaan kuvailla sanoilla "raajojen pistely ja lihasheikkous". 

Hyvähän se on. Sitä toivoinkin, etten nyt ole saanut jotain borrelioosia tai degeneroivaa hermostollista sairautta. 

Sen sijaan lihakseni ovat jännityksestä kuin tiukassa kipsissä ympäri kehoani, niin että hän joutui ihmettelemään sitä ääneen monta kertaa. Siksi ne ovat niin väsyneet ja liikkeissään epätarkat koko ajan. Sanoin että minulla on kyllä dissosiaation myötä jos jonkinlaista kehollista oiretta silloin tällöin, mutta ne harvoin kestävät kauan. Hänestä se ei ollut ollenkaan omituista, vaikka oire kestäisi vaikkapa viikkoja.

Puhuessamme dissosiaatiostani ja terapiatauosta, lääkäri kysyi "Pärjäätkö?".

Tunsin joidenkin puolieni jo röyhistävän rintaa, "tottakai, minä aion tänäänkin viettää mahtavan päivän!" ja joku muu puoli alkoi heti itkeä niin kovasti, että se tuli silmiin. Lääkäri ei ollut dissosiaation ammattilainen, mutta vaikutti kuitenkin myötätuntoiselta ja suositteli, että koetan nyt tehdä mahdollisimman mukavia asioita ja sinnitellä terapiatauon yli hankkimalla muuta ajateltavaa. Hän kehotti myös ilman muuta hakeutumaan osastolle jos en pärjää. 

Sanoin, etten oikein osaa itse määritellä pistettä, jossa sanoisin itse itselleni, nyt en pärjää.

Kuitenkin se mitä jäi käteen oli, että se puoli joka lääkärissä alkoi niin itkeä, oli kaivannut sitä myötätuntoa ja varovaista tutkimista, kysymistä mitä minulle kuuluu, miten jakselen. Sitä että siinä on juuri minun hetkeni kertoa mitä minulle kuuluu. Aika suuri osa kehon kivuista hälveni jo niitä kysymyksiä kuunnellessa, vaikka vastaaminen oli vaikeaa. Itkua vain tuli ja tuli.

Lähdin sitten uimaan. Menomatkalla eksyin oikein kunnolla vaikka reitin piti olla tuttu, ja perillä päädyin valtavaan yleisöryntäykseen, koska juuri sillä uimarannalla olikin jokin tapahtuma. Uin siitä huolimatta. Osuin myötäaallokossa jotenkin täydelliseen rytmiin niin oman kehnohkon rintauintini kuin taustalla soineen hilpeän musiikin kanssa, ja olo oli hetken epätodellisen onnellinen.

Ahtauduin sitten kuivattelemaan rannan nurkkaan ajettujen auringonpalvojien sekaan. Tilaa naapureihin oli ehkä metri suuntaansa. Aurinkorasvan hajun tunsi, vaikka tuuli. Mielessäni kuvittelin ihmisten katsovan sänkisiä sääriäni ja edelleenkin lähinnä polvitaipeisiin keskittynyttä rusketustani arvostelevasti, ja kuvittelin myös tokaisevani takaisin jotain nasevaa. 

Vieressäni nuori nainen jumppasi rantapyyhkeensä päällä näyttäviä venytyksiä pelkissä bikineissään, ja katsoi samalla läppärinsä näytöltä Netflix-sarjoja ja älypuhelimestaan jotain muuta. 

Takaisin tullessa ostin puujaloilla seisseeltä klovnilta ilmapallon, jonka hän oli vääntänyt toivomani eläimen muotoon. Saunoin yksin.

Aurinko leikkii ikkunani takana olevien puiden lehdillä. 

On kesä.