Ensimmäistä kertaa koskaan sain tänään spontaanin, täysin hallitsemattoman kipu- ja ahdistuskohtauksen lääkärin silmien edessä. Vieläpä lääkärin, jota näin vasta toista kertaa. Siihen loppui kertaheitolla se, että esitän reipasta ja pystyvää, kuten aina automaattisesti uusien ihmisten edessä. 

Lopputulema oli PTSD-diagnoosi ja muutos lääkärin katseessa ja puheessa, sanat siitä että tätä pitää jouduttaa, ei tuhlata yhtäkään päivää.

Lääkärin kirjatessa ylös mitä kohtauksen aikana tapahtui, kaivoin tylsyyksissäni laukustani kännykkäni. Ja kuinka sopivaa oli, että käteni hellä kosketus riitti siihen, että sen näyttö halkesi hitaasti vasemmalta oikealle. Lasi oli muutamaa kuukautta aiemmin vaihdettu, mutta kännykän kuoret ovat ottaneet niin paljon osumaa, että jokin vanha jännitys vain purkautui. Kännykkää ei kannattanut enää korjata pitempiaikaista käyttöä ajatellen, mutta uutta ostaessa törmäsin vanhanaikaisimpaan virheeseen mitä on: En ollut varmuuskopioinut kaikkea. En edes silloin, kun lasi piti edellisen kerran vaihtaa. 

Saan kaiken takaisin, jos korjautan lasin. Mutta, se maksaa tuohon kyseiseen luuriin yli satkun. 

Ovatko muutamat yhteystiedot, jopa elämää muuttaneet viestit, ja viimeiset kuvat kuolevasta lemmikistä satkun arvoiset? Kuka tietää. Siellä ne ovat vieläkin, jos sellainen satku minulla joskus on. 

Tämä tietoisuus, tämä hetkessä ja tunteissa läsnä oleminen näyttää nyt nurjaa ja raskasta puoltaan minulle ja rohkealle teiniosalleni joka uskaltaa tuntea vaikka mitä. Kaipaan sitä vanuisaa seesteisyyttä joka ei ihan tiedosta missä mennään ja välttelee tunteidensa tunnistamista. Nyt tiedostan niin kovin selvästi, että mennään syvällä ja en ole täysin hallinnassa. Tosin jos luovun tästä takaisin epämääräiseen kelluntaan, menetän myös sen kaiken uskomattoman hienon ja kauniin, mitä olen viime päivinä saanut tuntea joko ensi kertaa koskaan, tai sitten pitkästä aikaa.