Näköjään olen kirjoittanut vähän ristiriitaisesti.

Itkukohtaukset ajattelin tosiaan varmaan jumalan työksi, itsetuhoisuuden ja solvaavat ajatukset päässäni taas saatanan hyökkäyksiksi. Jaottelu on toki mielivaltainen ja lienee perustunut sille, että seurakunnassa usein itkin ja siihen kannustettiin, ja toisaalta siellä opetettiin mitä on "vastustus". Ja vastustustahan toki kokivat kaikki tärkeät.

Tällä viikolla on ollut käsittämättömän vaikea opiskella. OIen ollut ihan henkisesti krampissa näistä asioista. Käsittämätöntä, miten väärin voi oman elämän muistaa ihmisineen kaikkineen. 

Olen myös täysin tunnoton sille, mikä on oikea määrä ruokaa. Nimenomaan siihen suuntaan, että ylensyön itseni kipeäksi.