Pahin lienee taas tällä kertaa ohi. Olen vieläkin aika huonossa tilassa, mutta en niin aktiivisesti hätääntyneessä.

Ja taas kerran, apu ei tule asioiden pois selittämisestä, vähättelemisestä, positiivisten puolten väkisin esiin kaivamisesta. Ei siitä että teen rituaaleja maalatakseni traumat valkoisiksi, vaikeiksi nähdä, ja heittääkseni ne kauas. Niin paljon olen niitä tehnyt, ja nyt näen miten paljon olen itseäni sillä vahingoittanut. Ehkä joillekin nuo rituaalit toimivatkin, mutta minun kohdallani ne olivat kamala virhe joka teki mieleni maisemasta entistä vaikeamman kulkea ja nähdä.

Foorumilla on ollut pohdintaa siitä, mitä paraneminen ei ole. Se ei ole sitä, että minusta on jäljellä vain hyviä puolia, tai että olen onnistunut vääntämään käsitykseni itsestäni sellaiseksi, että olen vain ja ainoastaan, aina ja kaikkialla, täynnä positiivisia ominaisuuksia. Se ei ole sitäkään, että voin aina valita miten reagoin ja miten toimin. 

Olen ollut elämäni aikana paljon sellaisissa piireissä, joissa uskotaan terveen mielen olevan tuollainen. Halusin itsekin uskoa niin. Jotkut ihmiset pystyvät ainakin vakuuttavasti esittämään että heidän kohdallaan tämä on onnistunut, ehkä he uskovat itsekin siihen - itsekin lienen lyhyitä hetkiä uskonut, kunnes ahdistus ja suru, kuin myös pettymys siihen ettei hallitsekaan täydellisesti itseään, on aina palannut takaisin.

Nyt ryömittyäni läpi tämän viimeisimmän, taaperoiästä kummunneen takauman, näen varmaan selvemmin kuin koskaan ennen että ei riitä mihinkään pystyä kertomaan, "mulle kävi näin". Se on tärkeä alku ja ilman sitä on vaikea tehdä mitään, mutta se on ihan oikeasti vasta alku. Sen voi kertoa niin, ettei tunne itse yhtään mitään, ja yrittää arvottaa asiaa sen perusteella, miten toiset reagoivat. Olen itsekin kertonut tuota traumaa ihmisille naama peruslukemilla, odottaen kommentteja. Ja toisaalta olen kokenut syvää tyhjyyden tunnetta ja ihmetystä lukiessani kasvatusoppaita, joissa traumani kaltaisia asioita ei mainita ollenkaan ja sen sijaan kerrotaan, minkälainen on hyvä kasvatus ja minkälaisia ihmisiä se tuottaa. Olen jäänyt siihen ulkopuolelle ihmettelemään, minkälainen mitä sitten olen ja mitä minun saamani kasvatus on minuun vaikuttanut. Toivoin, että joku olisi sen voinut minulle kertoa. Että jossain olisi ollut kirja ihmisestä, joka on elänyt aivan samanlaisen elämän kuin minä, tietenkin myös samanlaisella temperamentilla varustettuna, ja voi sanoittaa, mitä ongelmia hänellä on ja mitä niille voi tehdä. Tai että olisin voinut täyttää jonkin rasti ruutuun-testin joka sitten kertoisi minulle, miten traumani on minuun vaikuttanut. Hurjimmillani olen etsinyt vastauksia uskonnoista ja selvänäöstä. Kyllä kai joku yliluonnollisen viisauden omistava ihminen tai henkiolento voi kertoa, mikä minä nyt sitten olen ja mitä voin tehdä? Tai jos en itse voi mitään, niin kai se kaikkivoipa jumaluus sentään voi puhdistaa ja paikata minut, jos oikein nöyrästi rukoilen?

Hämmentävää kyllä, trauman vaikutus näyttäisi olevan nimenomaan se, että minulla on tyhjä, yksin jäänyt olo, joka on täynnä valtavia itseeni liittyviä kysymyksiä. Sellainen olo ettei kukaan ymmärrä eikä löydä minua, ja jos löytääkin, väärän ihmisen kyseessä ollessa siitä tulee jotain uusia ongelmia eli löytäjän pitäisi olla ehdottomasti täysin turvallinen ihminen (tai ainakin sellaiseksi osoittautuva, tai sitten äärimmäisen rakastava ja absoluuttisen hyvä jumalolento). Vastaukseni kysymykseeni, minkälainen olen ja mitä historiani on minuun vaikuttunut, piileekin kysymyksen tarpeessa itsessään - minä olen sellainen ihminen jolle tämä kysymys "minkälainen olen" on todella iso ja hämmentävä. Siihen vastausta ei oikeasti tule kukaan ulkopuolelta antamaan, ei oikeasti, vaikka itse sitä pyytäisin ja vastapuoli uskoisi vastaavansa. Se tuntuu kummalliselta tajuta. Jokainen toinen ihminen voi vain jakaa käsityksiään. Totuus on jotain muuta, enkä aivan koko totuutta tule itsekään varmaan tajuamaan.  

Mitäs nyt sitten? Kuinkahan pitkä tämä tie on? Toistaiseksi joka askeleella edessä oleva matka vain pitenee, tie kapenee ja mutkistuu, vaikka siellä toisessa päässä olenkin minä, eikä esimerkiksi minun taakse jättämiseni, eikä minkäänlainen uudestisyntyminen tai sellainen olotila, jossa en muista mitään pahaa.  

Se, että kaipaan niin paljon palautetta ulkopuolelta, tekee välillä päätöksenteonkin mahdottomaksi. Minun pitäisi päättää tässä kuussa hyvin suuria asioita. Jos päätän tietyllä tavalla, se on lopullista. Vihaan lopullisia päätöksiä. Haluan takaportteja, varasuunnitelmia. Mietin, että jos tietäisin, kuinka sairas oikeasti olen, voisin hakea vaikka eläkettä. Mutta minähän olen niin terve! Eihän minun tarvitsisi kuin TEHDÄ asiat. SUORITTAA. Mutta en pysty. Miksi en? En tiedä.