Otsikko on asia, joka pyörii mielessäni tänään. Jotenkin surun pitäisi tänään olla helppoa. Surun pitäisi tuottaa taidetta. Surusta pitäisi tuntua hyvältä puhua. Surun pitäisi yhdistää.

Näin sanoo joku mielessäni, laulaa perään Kaija Koota vähän omana versiona, joo joo se sattui, niinkuin sinäkin nytkin minäkin joskus itkin, 
joo se sattuu, hei siihen tottuu, tee sun surusta tikkaat, siniset tikkaat ja kiipee niitä pitkin pois!
Kiipee niitä pitkin pois!

Se voi olla voimabiisi alun perin, mutta tänään se tuntuu syyllistävältä. Enkö voi vain nousta suruni päälle ja loistaa pitemmälle sen avulla? Enkö voi vain tajuta ettei minulla ole sen enempää hävettävää kuin muillakaan siinä, mitä ikinä onkaan lapsuudessani, nuoruudessani, sen jälkeenkään tapahtunut? Olla avoin? Kantaa sekä uhrin että sankarin viittaa?  Aloittaa jo kirjoittaa sitä tarinaa, joka kuuluu, "minä luulin etten pysty mihinkään, mutta sitten tein niin sinnikkäästi töitä, että nyt minulla on kaikki mistä unelmoin", vaikka olen yhä siinä vaiheessa että en pysty olemaan sinnikäs ja olen välillä varma, etten tulekaan pystymään mihinkään kovin ihmeelliseen, hyvä jos tavalliseenkaan? 

Olen pari viikkoa joutunut käyttämään keppiä, loukattuani jalkani aikaisemmin. En haluaisi lopettaa sitä. Tuntuu hyvältä, etten näytä terveeltä, siltä että voin tehdä mitä vain mitä toisetkin. Tuntuu hyvältä, että toiset tietävät varoa minua, antaa tietä, kysyä pääsenkö. Nostavat hymyillen keppini pystyyn jos se kaatuu ja minä saan kiittää. Tuntuu hyvältä saada lupa olla kipeä. Vaikka turhaudunkin itsekin, kun liikun niin hitaasti ja keppi on tosi monessa paikassa tiellä. Kuitenkin kaikki näkevät että en ole hidas laiskuuttani, vaikka olenkin saattanut olla varomaton kun olen jalkani telonut.

Mielen kivussa on paljolti se, että se näyttää niin paljon laiskuudelta. Eikö ihminen tosiaan voi vain tehdä asioita? No - ei! Ei voi! Ja minä haluan luvan siihen että ei voi! Edes sellaisia asioita joihin silloin tällöin olen pystynyt hyvinkin, suorastaan erinomaisesti. Minä haluan luvan olla ihan rikki. 

Ja samalla minua kammottaa, että joutuisin pitkälle sairauslomalle, eläkkeelle, pois yhteiskunnasta. Olen todella, todella iloinen, että saan tehdä töitä sen vähän mitä minulla on. Saan siitä kehuja ja rahaa. En halua että minut on määritelty täysin poissa pelistä olevaksi. 

Töitä rakastava ja niihin ilolla keskittyvä puoleni eriytyy tällä tavalla rikkinäisistä, väsyneistä, traumoja raskaasti kantavista puolistani. 

Sähköpostiini tulvii juuri lisää työkeikkaa. Otan kaikki, kaikki, teen niin huolella kuin osaan, ja silloin olenkin sitten todella huolellinen.

Ja haluan käpertyä syliin itkemään. En töitteni tähden, en välttämättä edes muista muita puoliani ja osiani kun olen töissä, vaan muistojeni ja häpeäni tähden. Haluan apua mutten halua kertoa mihin, en halua keksiä sille sanoja, kaivaa niitä kurkustani ulos ja tuntea miten hupenen vielä tänäkin päivänä.