Pitääkö minun nyt olla lukijaystävällinen? Kokoonpanoni on täydentynyt. Nyt on löytynyt se pieni Nannu, joka ensisijaisesti itse muistan olleeni. Muistan sen tunteineen kaikkineen. Nimenomaan niin, että ne tunteet ovat positiivisia tai ainakin ei-negatiivisia, ihan tavallisia, ihan hyviä, joitakin tosi onnellisiakin.

On löytynyt myös teini, joka ei voinut käsittää sitä, että kaiken sen traumatisoivan kuran keskellä olin iloinen ja hymyilevä. Hän yritti tuhota muiston siitä, yritti tuhota pienen iloisen Nannun. Tosin se ei mene niin, vaikka pitkäksi aikaa muisto kateisiin joutuikin. Taisin löytää teinin eilen, nyt tuntuu kuin siitä olisi jo paljon pitempi aika.

Sain sovituksi teinin kanssa, että tässä on avun alun alku. Nyt keskityn olemaan rauhallinen, kunnes pääsen taas terapiaan. Terapeuttini oli tarkkanäköinen ja pyysi jo useampi päivä sitten, että kävisin hetken tiheämmin. Olen muutenkin nyt tajunnut aika ryminällä miten taitava ja fiksu hän on. Moni asia, mikä ensin on minua ihmetyttänyt, onkin osoittautunut eteenpäin vieväksi. Hän tuntuu nyt myös huomattavasti läheisemmältä kuin aluksi, ja kiinnostuneemmalta.

Mieleni tekisi etsiä tunteita ja muistoja valokuvilla, musiikilla, sen sellaisilla triggereillä. Toisaalta tuntuu, ettei se nyt onnistuisi. Ehkä paras antaa olla vaan. 

Välillä mietin, miksi olen niin itsekriittinen että koen olevani aivan surkea opiskelija ihan ilman syytä. Tämä terapia-asioiden miettiminen kotona käy melkein työstä, ja lyhyellä tähtäimellä palkaksikin tuntuu saavan vain väsymystä ja kummallisia kipuja. Muistutan itseäni pitkän tähtäimen noususta kohti rauhaa. 

Toisaalta nyt myös ehkä ensimmäistä kertaa hiljennän itse prosessiani. Nyt olen vaiheessa, että on mentävä varovasti ja tarkkaavaisena, viisaamman neuvoja kuunnellen. Terapeutti sanoi minulle jo syksyllä, että voisimme mennä sillä porukalla joka minulla silloin oli tiedossa. No, porukkani ei vielä pitänyt häntä auktoriteettina, ja etenimme omaan tahtiimme.

Kuitenkin prosessissa on jossain määrin sellainen suunta, että mitä pitemmälle etenee hyväksyntä edellä, sitä mutkikkaampia asioita tulee eteen hyväksyttäväksi.

Aloitin tieni aika tasan vuosi sitten, kesällä tiesin jo että en tule selviämään yksin. Nyt alan olla valmis ajattelemaan, ettei minun tarvitse osata enää tämän enempää. Riittää että osaan kohdata osani lempeästi ja tutkia heitä, ja terapeutti siirtyy roolista, jossa minä raportoin hänelle miten olen edennyt, rooliin jossa hänellä on enemmän vastuuta etenemisestäni.

Se on hurjaa. Se on pelottavaa.