Olen elänyt viime päivityksestä lähtien niitä mainitsemiani pienen tytön tunteita. Koko ajan pienemmän. Tapahtumaketju on huipentunut nyt siihen, kun suurta rohkeutta ja hieman tuuriakin vaatinut keskustelu teki elämäntarinastani taas vähemmän aukkoisen.

Olo on hirvittävä. En jaksa väittää muuta. Kuin kantaisi tykinkuulia sylissä. Minulla on nyt faktat, mutta en osaa tehdä niillä mitään muuta kuin surra. Tai en tiedä onko tämä edes vielä suremista vai yhä pienen tytön pelkoitkua. Käyn kai tilannetta läpi tunnetasolla, edelleen muistamatta järin paljon itse. Yhtäaikaa pelkään ja janoan sitä, että hätä nähtäisiin ja sille tehtäisiin jotain. Pelkään, koska hädän näkeminen voi tarkoittaa sitä, että joudun lohduttamaan toista että hän kestäisi minut (tosin olen jo saanut tästä alustavia korjaavia kokemuksia, että enpä välttämättä joudukaan - lapsuuden mallia terveemmällä pohjalla olevat ihmissuhteet ovat ihmeellinen asia). Ja tietenkin janoan koska olo on niin paha.

Sisäinen suojelijani sanoo, sä et huuda enää koskaan. Ei siis minulle, vaan muistutukseksi siitä että huutaja on kaukana ja jos sattuisikin jotenkin pääsemään huutamaan, en jäisi siinä tilanteessa enää yksin pikkuruisena tyttönä vaan minulla on aikuisia puolia jotka ovat valmiita toimimaan,ja suojaamaan. Silti pikkutyttö kokee, että sinne ollaan menossa takaisin, että nyt ollaan vain käymässä jossain kivassa paikassa. 

Ja nyt alkaa vielä terapiatauko, tämän päivän käynnin jälkeen. Pelkään, etten ehdi kertoa ja näyttää kunnolla, miten paljon tämä sattuu. Että jään viikkokausiksi yksin ihmettelemään mitä oikein voin tehdä tälle kivulle.