Ai melkein kuukausi on mennyt? Olipa yllätys. Muistini on kyllä jotenkin pätkinyt viime aikoina huomattavan paljon. Asioiden mielessä pitäminen edes lyhyen aikaa esimerkiksi ohjeita seurattaessa on yllättävän vaikeaa.

Unihäiriö on korjaantunut todella paljon, mutta olen kai jotenkin jämähtänyt siinä kehityksessä tietylle tasolle. Nyt jaksan olla levoton, mikä haittaa taas omalta osaltaan unen korjaamista, eikä kokonaisvointi ole enää niin selvästi nousussa kuin vaikka kuukausi sitten. Tai ehkä tämä on kyllä oikea määrä unta, mutta kehoni vain ottaa pitkän aikaa palautua. En tiedä.

Olen miettinyt paljon peiliin katsomisen vaikeutta omalla kohdallani. Jotenkin sisälläni asuu siitä niin kärjistyneitä käsityksiä, että joudun todella keskittymään aikuiseni kautta, että uskallan tehdä muutakin kuin pelätä ja juosta pakoon koko asiaa.  

Rehellisesti itsensä katsominen tarkoittaa minulla kahden vaihtoehtoisen näkemyksen pois riisumista. Toinen on se, että minä olen kyllä niin hyvä ja viisas, että toimin kyllä täysin oikein. Ja toinen on se, että olen niin arvoton, etten voi tehdä mitään oikein. Kumpikin käsitys sulkee pois muut vaihtoehdot ja niiden sävyt. Outoa on silti se, että jopa nuo äärinäkemyset voivat elää minussa ihan yhtäaikaakin. Nuorempana olen ollut välillä jopa toimintakyvytön, kun olen aistinut kummatkin niistä itsessäni mutta en ole tiennyt kummasta on "oikeasti" kyse, enkä ole osannut katsoa sitä vaihtoehtoa, ettei eletäkään kummassakaan ääripäässä. 

Se, että omassa käytöksessä on toisten mielestä mietittävää ja parantamisen varaa, ei tarkoita että olen hirvittävä. Se, että toiset kehuvat käytöstäni, ei tarkoita että en milloinkaan saa toimia millään muulla tavalla kuin juuri sillä, koska vain tämä käytös estäisi hylätyksi tulemisen. 

Outoa on myös se, että niin usein vuorovaikutustilanteissa olen lähtökohtaisesti siinä ääripäässä, että minä olen arvoton ja hirvittävä ja toiset oikeassa, viisaita ja hyviä. Varsinkin opinnoissa. Jotenkin en ymmärrä omaa arvoani ollenkaan ellen ole ihan ilmiselvästi muita lukeneempi.

Nyt alkoi hävettää. Mitä oikein meinaan kun kirjoitan tätä? Jotkuthan saattavat todeta, että käyttäydyn ihan lapsellisesti.

Vastaan tähän ajatukseen, että tässä näkyy kasvatukseni, tilanteiden mahdottomuus kotona ja miten ne jäivät kerta kerran jälkeen ratkaisematta. Toistuvasti jäin yksin selittämään itselleni, että kaikki johtuu minusta. Olen vasta suhteellisen hiljattain alkanut pystyä yhtään tätä asiaa itsessäni katsomaan, niin selkärangassa se on ollut. Joskus pystyin vähän katsomaan pinnallisesti ja vähän siitä puhumaan, mutta tositilanteissa käytökseni oli silti ihan sitä samaa vanhaa. 

On vaikea sanoa kaikkia syitä siihen, miksi nyt tiedän tämän kuvion olevan muuttumassa, ja tiedän sen niin varmasti että uskallan sen sanoa (tämä asia on hautunut minussa aika kauan). Yksi on kyllä se, että olen saanut ympärilleni ihmisiä, joiden kanssa uskallan olla muutakin kuin täysin suojassa ja varmisteltuna koko ajan. Se on arvokkaampaa ja hienompaa kuin ikinä olisin voinut uskoa.