Tai no, ei mikään siisti askel. Kauhomisliike kaislikossa uidessa. Mutta liike, eteneminen kuitenkin. En kellu Kuolleessa meressä ainakaan nyt juuri.

Uneni on tullut paremmaksi. Tosin en tiedä, ovatko siihen johtaneet enemmän lääkärin ohjeet vai merkittävä tapahtuma terapiassa. Luultavasti jossain määrin molemmat. Tipahdin huomaamattani pieneen kauhistuneeseen tyttöön, ja myöhemmin rinnalle tuli hyvin lihaksikas ja elämännälkäinen androgyyni teini. Olen sen jälkeen saanut hurjan määrän pieniä muistoja, vain väläyksen kaltaisia, joita en ollut muistanut unohtaneeni. Suurin osa niistä on teiniajoilta. Jotenkin tunnen palaavani kotiin niiden kautta. En siis mihinkään kotitaloon, vaan siihen kodin tunteeseen itsessäni jota en myöskään ollut huomannut kadottaneeni. Siihen sellaiseen "tässä minä olen" -tunteeseen. Tässähän minä, niin. Niin tuttuna. 

Muistojen lisäksi asiaan liittyy kyllä myös se, että teiniosistani niin moni voi koko ajan paremmin. Välillä tunnen useammankin ihan integroituneen, joskin erikoisissa tilanteissa saatan tuntea heitä hetkellisesti jopa kehoni ulkopuolella. 

Olen myös nyt saanut lisää ymmärrystä itseäni kohtaan. Ennen kaikkea alan ihan hiljaa oppia katsomaan pienuuttani pelottavissa tilanteissa. Kyse ei ole siitä, ettei minulla olisi älliä tajuta ja ratkaista tilanteita. Kyse on jostain ihan muusta. Suojista, jotka peittävät pienen tytön valtavaa hätää ja jotka eivät oikeasti toimi. Vinoutuneista kehyksistä, joiden keskelle maailmankuvani piirtyy. 

Ällöttävän runollista, yök. Menen nukkumaan.