Tätä viikkoa on tuon onnistuneen viikonlopun jälkeen leimannut turhautuminen. Nuotion ääreltä palattua oli helppo huomata, miten paljon tosiaan vain välttelen arkeani. Siinä pureskellessa kaikkia viime aikoina kuulemiani mietteitä siitä että ihmisen kuuluu tehdä sitä mikä tuntuu hyvältä, otin neulepuikot käteen ensi kertaa sen jälkeen kun jämähdin tähän pistelevään lihasheikkouteen. Ja pudotin ne. Nostin takaksin, pudotin uudelleen. Silmukoita putosi, en saanut korjattua täydellisesti. Onneksi niillä puikoilla oli vain eräs itselleni tuleva asia. Sellaisissa kestää aika pahankin näköisen virheen.

Virkkasin myös vähän. Se onnistui vähän paremmin, mutta tuntui oudolta ja vieraalta. Jukolauta, kun en osaa kuvitella pidemmällä tähtäimellä sellaista elämää jossa neulominen ja virkkaaminen ovat vieraita juttuja. 

Sanovat että luovuus vaatii turhautumista. Se raja kai ylitettiin, kun polkupyöräni varastettiin ja rikosilmoitusta tehdessäni tajusin, että vaikka olen ottanut pyörästäni jos jonkinlaista tunnistuskuvaa vuosia sitten, ne on poltettu cd:lle ja en tiedä enää sen sijaintia. Siinä sitten hienosti päätin, että jatkossa tietokoneeni työpöydällä olisi jonkinlainen tällaiset asiat sisältävä kansio jota siirtäisin koneelta toiselle, juuri tältä varalta. Aloin tuntea oikein valtavaa, höyrykattilamaista painetta siivota, että edes löytäisin ne pirun kuvat ja paperit. Jos vaikka poliisia alkaisi epäilyttää, olenko sittenkin keksinyt koko pyörän. 

Siivotessa löysin ensimmäiseksi edellisen polkupyöräni paperit. Sitten sain kunnian kaivaa oman syntymätodistukseni jostain reikäisestä muovipussista jossa oli vanhoja kalentereita ja naistenlehtiä, ja edellisen auton luovarit (jotka hiljattain autoa vaihtaessani jouduin kalliilla tulostuttamaan uudelleen) löytyivät peräti vaatehuoneesta, runnottuna äitini lapsuuden aikaisen lukukirjan taakse. Miksenkäs niitä sieltä silloin etsinyt kun niitä tarvittiin?

Otettakoon myös huomioon, että vaatehuoneeseeni ei mahtunut seisomaan sisälle. Olen viime aikoina ollut sen verran heikommassa kunnossa, että jo pari vuotta sitten mukavasti alkanut projektini luopua asioista jotka ovat pelkkiä taakkoja on jokseenkin mennyt jumiin sillä välin, kun olen jonkin verran lohtushoppaillut ja kaiken lisäksi ollut välittämättä järjestyksestä paikoissa, joihin näen vain minä. 

(Näin sivumennen sanoen: Joskus, kun voin huonommin, minulle tulee olo että tyhjä tila koko asunnossa on täytettävä aivan millä tahansa, riittää että täysiä roskapusseja paremmalla, kamalla. En halua nähdä jalkalistoja, tilan tunne tuntuu oudolta. Kuitenkin toisia ihmisiä varten koen paineita siivota tilan ja jalkalistat taas näkyviin, mutta heidän poistuttuaan voin raahata takaisin nurkkien eteen vaikka Ikean sinisiä kasseja.) 

Uudemman pyörän papereita tai sen kuvia en löytänyt edelleenkään. Olen sen verran vihainen, että en edes muista minulla olevan jotain ongelmia. Kunhan tässä ärisen ja yritän saada jotain tolkkua asioista.