Kävipä sitten niin, että aikani sähelsin mieleni sisällä eilen illalla, saaden lähinnä aikaan turvamakkarin Nooralle ja K:lle pois Minua Ei Ole:n imusta, ja nukahdin. No, tänään Turkoosi kohtasi minut, ja totesin että hän ei pelkää tuota persoonaa. Pienen hetken istuimme lattialla ja hän teki jotain, ja sitten kadotin yhteyden kaikkiin osiini.

En mielestäni ole Pahvinannu-osassa, en toimi niin selkeästi. Olo on aika hämmentävä. 

Tässä sairaudessa on... Jaha, seuraa henkilöhistoriallinen trivia:

Lapsuudessani käytettiin paljon lauserakennetta "Tämä on siitä, että..." kun ei keksitty hyvää sanaa sille, minkälaista se nyt sitten on (esim. sen sijaan että sanottaisiin, "tämä on siitä hyvä, että..."). 

Eli muotoilenkin näin: Tämä sairaus on siitä, että joinain päivinä se hokee päässäsi, "Mitään osia ei ole olemassa, sinulla on vilkas mielikuvitus, olet vain laiska ja epäjärjestelmällinen, keskenkasvuinen mutta pikkuvanha luuseri jolla on taitoprofiili ihan mitä sattuu". Ja todisteeksi tälle, et yrittämälläkään löydä yhtäkään osaa etkä muista miten pääsi sisään edes katsotaan. Korvien vinkuna ei olekaan vaativa pyyntö vastata huomiolla. Mihin tarvitsen terapiaa, minä reppana, minunhan pitää nyt vain TEHDÄ kaikki rästiasiat ja lakata rötväämästä? 

Mutta koska olen niin makeasti itsetietoinen ja tiedän oireeni, tiedän että nyt kun ajattelen näin, en ole ensisijaisesti Aikuinen. 

Olen joku sellainen osa, joka ei saa nähdä muita osia tai jopa ei ole tietoinen niistä ollenkaan, ja joka on hyvin uskottava väittäessään, että kantaa totuutta minusta.

Tämä menee ohi, tälle on jokin syy. Nyt vain koetan selviytyä loppupäivän jotenkuten rauhallisena ja jotain järkevän oloista tehden. Vaikka sitten neuleita jos ei muuta.