Eilisen lääkärissä sattuneen kohtauksen jälkeen olen ollut voimaton ja ahdistunut. Jotenkin myös hiljainen. Klikkailen foorumia auki ja muotoilen ketjuihin vaikka mitä vastauksia, mutta en haluakaan sanoa mitään vaan pyyhin kaiken pois. 

Olen edelleen hämilläni siitä, että ihan normaaleina pitämäni asiat ovatkin PTSD-oireita. Taas kerran sitä luuli tietävänsä itsensä. Enpä tiennyt.    

Tämän päivän suoritin rauhoittavien voimalla. Kohokohta oli ystävän näkeminen, vaikka hänelläkään ei vointi ollut paras mahdollinen. Sen jälkeen yksin vietetty alkuilta kulminoitui siihen, että katsoin Vain Elämää -jaksoa, jossa Jari Sillanpää lauloi Kaija Koota, ja nauroin sille että liikutuin siitä. Tätä tämä elämä nyt on. 

Tuttava säikähti kuullessaan, että olen sairauslomalla. Rauhoittelin häntä, että ei tämä ole hengenvaarallista. Jotenkin silti pysähdyin siihen, kun keskustelu oli ohi. Miksi ei ole? Siksikö, että tämä ei ole masennusta, ei itsetuhoisuutta, olen vain täysin uupunut ja korkeintaan se masentaa? On eri asia sairastaa masennusta kuin todeta tilanne masentavaksi, eikö niin? Minun se kai pitäisi tietää, todellakin masennuksenkin sairastaneena. En muista, että se olisi tuntunut tältä. Silloin oli mieli väsynyt, ei keho. Nyt on niin paljon enemmän keho väsynyt, ja mieli lähinnä turhautunut. Silti, kaikesta huolimatta, välitän siitä, mitä minulle tapahtuu. Masennusta sairastaessa juuri se on niin paljon vaikeampaa, niin paljon turhemman tuntuista.

Uniongelmani on kyllä paljon paremmalla tolalla kuin viimeksi, kun sen mainitsin. Väsyttää tosin sekin, että tunnen niin paljon surua kaikenlaisesta mitä omassa elämässäni ja ympärilläni on.