All I ever wanted to pick apart the day
Put the pieces back together my way

Kolmentoista vuoden takainen suosikkilevy, itse tehty kokoelma musiikkia autossa kuunneltavaksi, oli erään silloin tärkeän kappaleen kertosäkeessä. Käänsin virta-avaimen ja moottori pysähtyi, sammutin cd-soittimen ennen kertosäkeen neljättä toistoa. Joskus samaistuin siihen, nyt huomasin toteavani mielessäni että eipä tuo asioiden eri järjestyksessä tekeminen nyt kovin paljon muuttaisi. Neulo, kokkaa, syö, hoida lemmikit, nuku. Koita vähän nähdä ihmisiä vähintään viikonloppuisin tekstaile ja soittele ja foorumikirjoittele viikolla, ja käy kaupassa jos on pakko, mutta ei heräteostoksilla. Budjetoi harvat eurosi. Siivoa jos on siivottavaa. Siinäpä arjen ainekset. Ei suurta draamaa. 

Minä olen nyt sitten ihminen, joka neuloo kaikki päivät. Tähän on tultu. Kaikki se raataminen opinnoissa, keikkatyön teko useimmiten keskellä yötä, kuvittelu että yksi loppuunpalaminen opetti minulle tarpeeksi itsestäni ja nyt osaan. En osannut. Kolmatta oppituntia en todellakaan toivo enää tarvitsevani. Nyt on otettava mallia lemmikeiltäni ja tehtävä koko ajan tietoisesti hieman vähemmän kuin mihin oikeasti koen voimieni riittävän. On saatava vähistä euroista edes jotain säästöön. Todella lopetettava viimeinenkin höyryillä ajaminen.

Ei minun pitänyt olla tämä tyyppi joka jää pitkälle sairauslomalle. Tunnen nytkin, että kun tämä pätkä päättyy, minun pitäisi ampaista edes työelämään eikä jatkaa tätä jopa mukavaksi käyvää pienen pientä arkeani. Kuitenkin järjelläni tiedän, ettei se ole realistista vielä. Saatan tipahtaa huonompaan kuntoon ja tarvita taas kauan aikaa palautua. Viime vuoden puolellahan en pahimmillani pystynyt edes kirjoittamaan kynällä tai neulomaan, saati kävelemään minnekään, tai ottamaan vastaan yllätyksiä ja ex tempore -ideoita. Siitä on oikeasti vasta tosi vähän aikaa, vaikka välillä en edes muista tilanteen olleen sellainen ihan äskettäin.

Nyt kun keho voi paremmin eikä kaikki oleminen ole kivuliasta, huomaan miten romahdus on vaikuttanut ajatteluuni. En ole sellainen kuin olin. Ajatus katkeilee, en muista mitä sanoin äsken tai aikaisemmin, haen sanoja, termejä ja nimiä, ja ulkomuistiini en pysty luottamaan vähääkään. Tuntuu huikealta, että olen joskus pystynyt opiskelemaan yhtä vaikeimmista aloista mitä yliopistossa on. Tiedän että tilani on pahimmasta ainoastaan parantunut, joten kiehtovaa on, että huomaan nämä ajattelun ja muistin ongelmat vasta nyt. Miten sekaisin olen sitten ollut? Sen voinee päätellä siitä, etten enää osannut noudattaa omia rutiinejani.

Jotenkin kuitenkin jopa pelottavaa, että itsellä oli niin kauan olo, että jos vain hieman enemmän saisin aikaiseksi, tässä ei olisi mitään hätää. Meinasin sanoa että se olo oli "viimeiseen asti", tosin tuo on totta lähinnä ensimmäisen, joidenkin vuosien takaisen romahdukseni kohdalla. Nyt se vaihtui huoleen omasta fyysisestä terveydestä hyvän aikaa ennen pohjakosketusta, mutta sairaus olikin stressiperäinen. Keho pysäytti, kun järki ja tunteet olisivat jatkaneet paahtamista.

En tiedä mikä minusta tulee isona.

Ehkä jatkan toistaiseksi nyt vain tällä neulelinjalla. Olen ihminen, joka innostuu sukista, ja jättää tilkkupeiton tilkkuihin kaikki virheet saadakseen todisteita ajattelunsa pätkimisestä. Nyt on näin.