It's time that we began to laugh and cry and cry and laugh about it all again.
Niin laulaa Leonard Cohen laulussa "So Long Marianne", ja kaikessa yksinkertaisuudessaan juuri tuo säe osuu juuri nyt. Olen ollut sunnuntai-iltapäivästä asti hirvittävän alivireä. En ole pystynyt lähes mihinkään enkä ole tuntenut lähes mitään. Opiskeluista olen tehnyt aivan välttämättömät minimit, ottanut poissaoloja kontolleni siellä missä vain olen voinut. Kaikki on ollut raskasta. En ole edes tiennyt, olenko nälkäinen, joten olen järjellä pakottanut itseni syömään.

Olotila on kyllä tuttu, monesti ennenkin se on merkinnyt suurta muutosta mieleni sisäsessä maisemassa. Sitä jäin odottelemaan nytkin, mutta turhauttavaa, että elämän pitäisi siitä huolimatta koko ajan hiljalleen jatkua, eikä mitään voi silti tehdä. 

Tuntuu, että juuri nyt olen nousemassa taas siitä sumusta. Outo hitaus alkaa muuttua normaaliksi iltaväsyksi, ja huomaan jo odottavani huomista. Yllättävää kyllä, sain huomata että ihmiskontakti auttoi. Yleensä näissä sumuissani en osaa itse ottaa kännykkää käteen. En vaikka jollain tasolla suorastaan pitäisi, vaikkapa virallisten asioiden tähden. No, ehkä nyt sitten huomenna soitan sinne vakuutusyhtiöön. Tänään riitti, että vastasin ystävälle. 

Olen myös saanut uuden ystävän tavalla, jonka luulin tapahtuvan vain telkkarissa. Aivan uskomatonta. Oikeastaan myllerrys sisälläni johtuu pitkälti siitä. Tässä on monta asiaa, joita en ymmärtänyt aiemmin.