Kirjoitan tähän nyt vain tällä viikolla näkemäni voimakkaan unen.

Olen koulun pihalla. On kulunut viikon, puolentoista verran, olen ollut sen aikaa yläasteella aikuisena. Aika on mennyt ihan hyvin. Mietin, miten ensimmäisestä yläasteajasta on jo viisitoista vuotta, enemmänkin. Hajamielisenä katselen takkini helmoja.

Yö laskeutuu äkkiä, ja tunnistan olevani sittenkin ala-asteen pihalla. Pelastuslaitos kaahaa koulun pihaan ja tajuan rakennuksen sisällä olevan liekkejä. Palomies juoksee sisään ja heittää ulos jotain vaarallista. Pommi? Ei, se ei ole pommi. Kävelen pihaa pitkin ajatuksissani, kun joku tarttuu esineeseen ja se alkaa soida. Koko pihan yli kaikuu nauhoite itkusta. Jähmetyn, ja toivon, että kukaan muu ei huomaa. Itkijä olen minä. 

Jostain löytyy toinenkin nauhoite, paljon isompikokoinen. Nauhoitteen löytäjä hihkuu voitonriemuisena, "tämä on ihan päästään sekaisin". Keskityn yhä enemmän esittämään, että en tiedä, mistä on kyse, vaikka selkääni pitkin hiipii pelko. Kyllä, se on nauhoite, jossa minä harjoittelen puhumaan eri äänillä. Teeskentelen etenkin miehen ääntä. Kävelen hitaasti, aivan muina naisina, odottamaan että koulun pihaan tulisi taksi ja veisi minut pois ennen kuin kiusaajat tunnistavat nauhalla olevan minä, mutta kumpaakaan ei tapahdu. Taksi ei tule, minua ei tunnisteta nauhalta. Oloni on kuitenkin nolo ja epämukava.Tuon nauhoitteen piti jäädä vain omaan tietooni, enkä ymmärrä miten se voi olla täällä. 

Lähden turhautuneena kävelemään kohti lähintä peltoa. Tipahdan ojan kautta legoista rakennettuun kaupunkiin. Aurinko paistaa taas, ja lähimmässä seinässä on sinikeltaisen auringon kasvot. Jokin nostaa minua selästä, kun sinikeltainen aurinko lausuu minua katsellen,

"Kerro minulle, vesi, kerro minulle, tuli, yksi ei riitä, kertokaa molemmat - kelpaanko minä? Kelpaanko?"