Okei, nyt ollaan selvästi suurten asioiden äärellä. Yritän kaikin tavoin vältellä itseni katsomisen ajattelemista. Äsken koin niin hirvittävän kutinan jaloissani, että teki mieli purra ne irti. Muutenkin ajatukseni menevät ihan minne tahansa muualle, hokevat minulle että en varmasti jaksa tätä nyt, ei kiinnosta, menen nukkumaan, syömään, töihin, minne vaan mutta en itseeni. 

Eihän minun tarvitse?! Eihän? Eihän? Eihän?

Olen todella kylmissäni, joten laitoin kolmet sukat, joista päällimmäiset ovat talvisimmat villasukkani. Ei oikeastaan auttanut.

En halua. En halua. Olen niin paha että en kestä itse itseäni.

(Huom, aikuiseni tietää että minähän olen tässä jo. Olen jo itsessäni, kun sanon nämä asiat. En pääse pakoon itseäni. Katson, vaikka kuinka tulisi vastalauseita. Katson.)

Haluan nukkua tämän päivän pois. Haluan mennä ulos ja paleltua. Haluan saada haavan joka tulehtuu. Haluan suututtaa ystävän ja menettää hänet. Haluan että minuun sattuu.

Etsin keinuvan kappaleen Youtubesta, kuuntelen sitä, keinuttelen, oikealle ja vasemmalle, huojun. Annan huojua. Kappale loppuu. Hengitän. Nostan kädet ylös, annan niiden pudota, putoan niiden mukana. Tipahdan transsiin, yllättävää kyllä mielikuvassani olen tässä samassa huoneessa. Sängyllä istuu itkevä tyttö. Turkoosi tulee paikalle ovesta. Hetken käteni ovat niin raskaat että en voi liikuttaa niitä, mutta sitten muistutan itseäni, että haluan tallentaa tämän.

"Oletko Noora?", kysyn tytöltä. 

"ENNNENENEN", tyttö huutaa ja hautaa kasvonsa käsiinsä. Tunnen oksetuksen tunteen. Suljen silmäni ja tunnen olevani bussissa josta en näe ulos, ja minua etoo. Päähäni sattuu, hengittäminen on vaikeaa.

Pidän pienen hengitystauon. Päähäni sattuu kovasti. Pysähdyn. En halua tehdä mitään. Huimaa. Huimaus lähtee niskoista asti ja toisaalta tuntuu polvissani, jotka ovat kuin irti.

Mieleeni tulee ajatella sitä kesää, jonka olen unohtanut. Ensimmäistä sellaista muistiaukkoa, jonka varmuudella tiedostan. Hävitin koko kesän. Tiedän, miksi sen tein, ja tiedän faktoja sieltä. Olen aiemmin kysynyt, onko se Nooralla. Hän ei vastannut kunnolla. Toisaalta Olivian viime aikojen käytöksestä saa sen vaikutelman, että se on itse asiassa hänellä. Mutta ovatko he kaksi enemmän yksi ja sama asia kuin miltä on kauan näyttänyt?

Puristan itseäni kädestä kipeästi. Haluan kynsien uppoavan omaan ihooni.

Sitten muistan jotain.

Minulla on tallella päiväkirjoja vuodesta 2001 eteenpäin.