Oloni on siedettävä. Ei mikään kovin onnellinen, mutta ei nyt missään pohjallakaan.

Suunnittelin tuossa syksyäni eteenpäin ja ainut vaihtoehto, jonka suhteen koin edes jonkinlaista rauhaa sisälläni, oli yrittää vielä opiskella. Ei tosin pääainettani, vaan jotain huomattavasti helpompaa. Kunhan jossain asiassa menen eteenpäin.

Olen tämän kesän tunnustellut ajatusta, että olenko se minä, se heikko joka sortuu elon tiellä. Ja kai kokeilin sitäkin, voisinko antaa itselleni luvan ollakin. Ajattelin kovasti pitää välivuoden, levätä, sairastaa. Ajatus tuntui lohdulliselta, kunnes koitti aika päättää virallisesti, ilmoittaa oppilaitokseen. En sitten pystynytkään päättämään, että jään yksinomaan lepäämään ja sairastamaan. Pystyin sallimaan itselleni vain sen, että en nyt tosiaan pysty siihen mihin parhaimmillani olen saanut aikaan, mutta jotain kautta pysyn arjen ja opiskelun syrjässä kiinni.

En tiedä onko se epätoivoista yritystä olla tippumatta yhteiskunnan ulkopuolelle. En millään meinaa hyväksyä sitä, että saatan olla niin sairas, että voisin jäädä ihan pysyvästi kaikenlaisesta tavallisesta rumbasta pois. En halua että ainut tuloni tulee olemaan jokin eläke, jota hajanaiset työtuloni nostavat tällä hetkellä vasta marginaalisesti. 

Vai onko se sittenkin toivoa? Tapa saada kipeästi kaivattuja onnistumisen kokemuksia ja toisaalta sitä oivalluksen iloa, kun oppii uusia asioita. Pieniä askelmia kohti sitä tavallisuutta, joka nyt tuntuu kaukaiselta. Työmuistin kuormittamista, kun huomaa, että se hetken kerrallaan onnistuukin, vaikka takaumia ja outoja oloja tulee pintaan omaan tahtiinsa - ja valitsinhan tosiaan opiskeltavakseni asioita, joihin hetkikin keskittymistä kerrallaan jo riittää. Toivetta siitä, että on vähemmän aikaa vain möllöttää ja kelata asioita tavalla joka ei johda mihinkään uuteen, ja terapia ja terapiakertojen välillä tapahtuva tietoinen keskittyminen omaan vointiin voisivat korostua. 

Jotenkin havahduin kesäänkin. Käyn uimassa, vaikka vesi on historiallisen kylmää eikä rannoilla ole juuri ketään. Suunnittelen, että tänä syksynä en lopetakaan uimista, tänä talvena opin avantouimaan. En tiedä uskallanko oikeasti, mutta tunnustelen ajatusta. Joskus kymmenen vuotta sitten uin hyvin pitkälle syksyyn, mutta avantoon en tohtinut. Sisälläni on kuitenkin suuri kaipaus olla enemmän kosketuksissa luontoon, ja uiminen on yksi voimakkaimmista luontokokemuksista mitä uskallan ja terveyteni sallii tehdä.

Haluaisin uskoa asioiden jotenkin järjestyvän.