Hei - TRIGGERIVAROITUS. Olen ollut nyt viikon verran sekavassa, epävakaassa tilassa ja se vain pahenee. Terapiataukoani on jäljellä vielä kuukausi. Aion nyt kirjoittaa oloani ulos, ja luultavasti teksti tulee sisältämään öh... voimakkaita kohtauksia, jotka eivät sovi herkille, tai kenellekään. 

Jatko omalla vastuulla ja jatko ei sovi lapsille eikä lapsiosille ilman aikuisia tai aikuisosia vierellä antamassa turvaa ja mahdollisesti kertomassa, mistä on kyse. Saattaa sisältää kirosanoja, väkivaltaa, pelottavia luonnonilmiöitä, jäätä ja tulta, ötököitä ja ruumiintoimintoja.

----

Okei. Hei. Aloitan nyt jotenkin semi-fiksusti. Toimintakykyni on siis romahtanut. Eilen jopa neulominenkin oli liikaa minulle! Minulle, joka olen neulonut ennen kuin menin ala-asteelle. Neulominen oli niin rankkaa, että oli pakko mennä nukkumaan. 

Tässä blogissa en vielä ole harrastanut sitä mitä teen seuraavaksi. Muistaakseni. En muista täydellä varmuudella olenko, mutta muistaakseni en. Aion siis mennä matkalle itseeni ja kirjoittaa kaiken, mitä tapahtuu. Käytän siihen kevyttä itsehypnoosia että pääsen alkuun. Käytännössä kyse on (jaha, Pahvinannu tässä) keskittymisestä ja luottamuksesta omaan kokemukseen. Tästä tulee mielenkiintoista! :) Matkat ovat aina niin värikkäitä! :)

Perse. (T. Yrjö)

Okei taas. Okei dokei. Kinder-muna tässä! Tänään on tarjolla uusia leluja! Nyt pieniä surullisia lapsia ihan ilmaiseksi kun ostat kinder-munan! Voit saada homeisen lapsen, tai lapsen jolla on reikä päässä, tai lapsen jolla ei ole jalkoja! Hohohoi! 

Reikä päässä? Kenellä on reikä päässä? Homeisella lapsella on reikä päässä. Salaa on reikä päässä. Mä nauran kun on reikä päässä, reikä, phöhöhöhö.

Tää on ihan tyhmää. Ei saa nauraa. Älä naura. ÄLÄ NAURA. ÄLÄ NAURA. ÄLÄ NAURA OLE HILJAA JO HILJAAAAA

Ei auta että mä ajattelen iloisia asioita. Ei auta että mä yritän olla itkemättä. Ei auta käskeä että älä itke. Kaikki pahentaa. Mä en osaa olla itkemättä. Miks en mä lähde lentoon? 

Hengitän, hengitän. Olen Aikuinen. Olen väsynyt Aikuinen jolla on yhtäaikaa ohut ja pattinen olo. Otsa on niin kurtussa että siihen sattuu. Hengitän. Kuuntelen rappukäytävää - tuleeko joku? Jos tulee, niin kerron kai, että en ole kunnossa. Ihan sama. Aivan sama. Hengitän. Huomaan laskeutuvani raidallisessa kuumailmapallossa. Maailman vahvin nalle istuu korissa kanssani ja jättää minut kummalliseen puutarhaan, jossa kukat on leikattu pahvista. Tämä ei ole Turvapuutarha. Kuumailmapallo lentää pois. Aurinko on soikea ja polttavan kuuma. Sen alla on huojuva paperisateenkaari. Jossain on oltava puistonpenkki. 

Penkki löytyy - sillä istuu pieni tyttö. Pieni suloinen Iina. Hän katselee maata, paperista nurmikkoa. Istun viereen, hän on kuin ei huomaisi minua, katselee tiiviimmin maahan, vääntelee sormiaan. Huomaan ajattelevani että en mahda mitään, sitten muistan että Iina projisoi sitä aikuisiin - että he eivät mahda millekään mitään, ja aistin sen luulemalla ajattelevani niitä asioita. Hiljaisuus satuttaa häntä lisää. Kaikki satuttaa häntä lisää. Paperikukkien tekeminen teki paperihaavoja. Hän on taitellut koko puutarhallisen paperikukkia ihan yksin. Ne pyörivät tuulessa väkkäröinä.

Haluaisin itkeä, mutta Iina ei halua. Häntä hävettää itkeminen niin hirveästi. Poraaminen, parkuminen, ikkeminen, se tärinä mitä siitä seuraa. Tunnen neuvottomuutta, mutta muistan jälleen, että se on hänen uskomuksensa minusta. Tarvitsen turvapaikan tänne outoon puistoon. Pyydän että joku toisi sinne auton. Ei ehkä minun oikeaa autoani, vaan jonkin hienon auton. Sen ralliauton jossa on nelipistevyöt, mihin ei koskaan päästykään istumaan vaikka piti. 

Auto tuleekin - musta, siinä on oranssilla isot numerot, ja isot turvavyöt. Nousen ja menen kuskin paikalle, avaan Iinalle oven, katson kysyvästi haluaako hän kyytiin. Hän nousee penkiltä pienet jalat vapisten. Hetken näen hänessä tytön jolla on kepit. Merin. Jalat eivät oikein kanna. Häntä pelottaa ja minä tunnen muuttuvani pahviseksi, kuin tässä oltaisiin huviajelulla. Ei, en halua sitä, minä kestän tämän, minä kestän tämän, minä olen Aikuinen, minä olen Aikuinen, tässä on pöytä, tietokone, sakset. Pöytä on puuta, tietokone muovia (halpalelu haha), sakset metallia, pöytä, tietokone, sakset, pöytä, tietokone, sakset. Puristan saksia hetken kädessäni ja ulos pääsee kummallinen parin sekunnin kyyneletön itku.

Takaisin autoon. Laitan Iinalle kaikki turvavyöt ja avaan tien pois oudosta puutarhasta, mutta en aja sitä vielä. Kerään rohkeutta, rohkeutta, rohkeutta tehdä oikea teko. Sanon sen, näkökulmani vaihtuu nyt parin sekunnin välein Iinan ja Aikuiseni välillä, mutta sanon sen - 

"Iina, anteeksi. Anteeksi. Sinun ei tarvitse antaa anteeksi nyt, tämä ei tarkoita sitä. Mutta tarkoitan, että aikuisten pitää pyytää sinulta anteeksi. He, joiden se todella pitäisi tehdä, eivät ehkä osaa mutta minä edustan nyt aikuisia. Muistatko kun palstalla ystävätkin sanoivat että anteeksi, ei heiltä, vaan ylipäänsä?"

Iinalla on se pullollinen anteeksipyyntöä maailmalta mukana (tämä tosiaan tuli foorumilta jo jokin aikaa sitten). Hän katsoo sitä ja minua.

"Iina, anteeksi, että aikuiset eivät nähneet sinun hätääsi. Anteeksi että aikuiset eivät osanneet kuin käskeä ja moittia. Anteeksi että sinua ei osattu tukea. Anteeksi että sinua ei osattu auttaa. Että sinua ei nähty, sinua pelättiin ihan turhaan, sinulle annettiin ymmärtää että olet vääränlainen, kamala. Anteeksi että sinulle ei kukaan opettanut miten pärjätä, miten tuntea olosi turvalliseksi. Anteeksi että sinua ei ymmärretty eikä annettu sanoja kertoa mikä sinulla on."

Hän vain tuijottaa minua. Minä itken. 

"Iina rakas, ymmärrätkö sen, sinä pyysit joululahjaksi että sinä saisit anteeksi tekoja, mitkä sinusta ovat kamalia ja hirvittäviä, mutta minä tiedän, että et olisi tehnyt mitään niistä jos aikuiset eivät olisi sinua niihin tilanteisiin laittaneet. Heillä oli vastuu sinusta ja sitä ei otettu. Mikään siitä ei ollut sinun syysi. Ei mikään."

Auto kimaltaa sisältä, en tiedä miksi. Iina edelleenkin vain tuijottelee eri suuntiin, hiplailee anteeksipyyntöpulloa. Hän ei ehkä usko mitä sanon. Hän muistaa kokeneensa, että teki oikein, ei että teki väärin ennen kuin paljon myöhemmin. Hän muistaa ajatelleensa, että häntä pitäisi palvella, totella käskyjä, hänen ajatuksiaan lukea, ja toive jäi aina täyttymättä, koska hän vaati liikaa. Muistaa leikkineensä nukella, että nukke kuolee. Että nukke kuolee yleisön edessä ja yleisö hurraa. Varmasti hän on liian rikki että se olisi vain aikuisten syy, varmasti hän nyt vain on (en saa sanaa sille että mitä). Hän sanoo "mun pitää mennä", välttää minua. Aikuisen itku taukoaa.

Sanon, "Iina. Odota vielä hetki." 

Hän on lähellä, tunnen hänen ajatuksensa - hän ajattelee, että yksi kerta ei auta mitään, hän palaa takaisin paperipuutarhaan joka ei kestä yhtään mitään ja kaikki on taas huutoa. Jää kuitenkin vielä autoon, katsoo auton avonaisesta ovesta ulos. Hän on aika pieni. Ehkä yhdeksän. Tuuli riepottaa paperikukkia rikki, yltyy pieneksi myrskyksi.

Miksi sinä et kunnioita minua ja tee mitä sanon, on ajatus, siis Iinan ajatus, muistikuvassa jonka perusteella hän on (se sana jota en saa).

"Vedä ovi kiinni, ajetaan pois täältä, näytän sinulle jotain", sanon, yllätän itseni, en tiedä mitä aion näyttää. Paperipuutarhaan tulee raekuuro, ajamme kapeaa hiekkatietä poispäin. Taustapeilissä ukkostaa. Edessä on musta sumuseinä, sysimusta. Laitan pitkät valot päälle ja ajamme sinnekin.  Hetken on ihan pimeää. En näe edes autoa.

Olemme pimeässä avaruudessa, ja Iina heittää egyptiläisestä ruukusta jotain ällöä vihreää mönjää päälleni, että suuttuisin, luovuttaisin, toteaisin että turhaa oli, antaisin hänen olla. Koska tämähän on vain yksi monesta kerrasta jotka eivät oikeasti auta mitään. Minua vain pällistellään, oletpas sinä tuollainen ja tällainen, sinä sinä sinä, minä, minä, minä... sinä sitä ja minä tätä ja kaikki vaan on jumissa, minä en voi, en voi, en voi, en voi. Äiti ei voi ja veli ei voi ja kukaan ei voi. Hämmennyn, en tee mitään. En tiedä mihin tämä nyt menee.

Avaruudessa leijuu valkoinen ovi. Minä mönjän peitossa ja Iina mönjäruukkunsa kanssa menemme ovesta. 

Kranttu.

Olemmeko kotitalon takana? Lapsen huutoa kuuluu, en tiedä onko tämä todellinen muisto. Ei välttämättä. Leijun jotenkin oudosti. Tai no, on tämä oikea muisto, olen mennyt piilottelemaan että olen kaatunut ja itken. Joskus äiti huomaa että silmäni ovat vielä itkun jäljiltä punaiset ja silloin hän järkyttyy - et kai sä vaan oo itkenyt? - ja opin että itkeminen on tosi paha asia, mutta en saa sitä pois mitenkään. 

Hetken olen tässä ja nyt jälleen, olkkarissani, en oikein ole hengittänyt. Jalkaan sattuu, sydän hakkaa. En ratkaissut vielä mitään. En tiedä opinko edes mitään uutta. Asia on kesken. Haluaisin mennä takaisin, mutta koen vastustusta. Menen siis myöhemmin. 

Minusta ei jaksettu ottaa vastuuta, koska minä olin niin vaikea, vaativa, tarkka, herkkä ja nirso. Minä sain äidin itkemään kun minä pyysin asioita. Lopulta äiti opetti, että minun tahtoani ei saa olla, kun ei sitä voi toteuttaa. Ei saa haluta. Ei saa haluta. Ei saa haluta. Ei saa haluta.