Viikko sitten olin lääkärissä. Aika tuntuu pitemmältä, kulunut viikko vieraalta. 

Kuin yhdessä yössä pitkä tukkani on takkuuntunut palloksi. En tiedä, menikö siihen yksi yö vai minkälainen aika. Luultavasti useampi. Näin jo unta, jossa koko takkupallo leikattiin pois, koska en pysty itse takkujani avaamaan. (Aika kuvaavaa kyllä muutenkin, noin siinä mielessä miten dissosiaatio toimii.)

Parina viikonloppuiltana ajattelin, että voin vähän joustaa lääkärin ohjeista. Kahden sellaisen jälkeen oli myönnettävä, että en kyllä oikein voi, en ainakaan kahta iltaa peräkkäin. Yhdenkin jälkeen olin väsyneempi kuin itse tajusin. Sitä olen kyllä luultavasti ollut hyvin kauan, väsyneempi kuin tajuan. Minulla on lisäksi nytkin päässäni syyttävä ääni, joka väittää etten voi olla stressaantuut koska enhän tee oikein mitään, ja vieläpä että olen väsynyt koska en tee mitään.

Oireilu on se ongelma, pitää siis lopettaa nämä oireet. Tai ehkä minä mietin niitä liikaa.

Vai mietinkö? Onko se oireen miettimistä, jos kehoni on todella kipeä, en pysy hereillä ja en ihan fyysisesti jaksa tehdä asioita koska lihakseni ovat kuin tyhjät?

(Ja mitenkäs ajattelit tämmöisen oireen lopettaa? Sillä laillako, että lähden tästä ajamaan autoa ja kun nukahdan rattiin, niin kohta loppuu ihan kaikki oireet pysyvästi?)

Väännän tästä tukkapalloni nutturalle, se ei tällä istumalla kammalla aukea. Ehkä tänään ryhdistäydyn kirjoittamaan opettajilleni, että en pysty opiskelemaan yhtään. Ehkä en ryhdistäydy. En tiedä. Kamalaa tuntea, että ei ole oma elämä hallinnassa. Ettei voi vain nyt ottaa ja tehdä niitä asioita.