Sure you had something to hide
I took your bag and looked inside
I was looking for life
Nothing inside but memories
The same as those I keep with me
I'm still looking for life
Yes I'm looking for life
Yes I'm looking for life
-Jarvis Cocker

Tämä väsymyksen määrä! Ihan sietämätön. Voin olla tekemässä jotain oikeinkin kivaa, ja silti miettiä, milloin pääsen edes istumaan tai jopa kotiin olemaan pötkölläni. Motivaatiota on, voimia ei. Ihan fyysisiä voimia. Mistä se elämä nyt löytyisi oikein? Ei siitä ainakaan, että sopii kaikkea lähtemistä ja menemistä ja sitten siellä perillä haluaa vain nukkumaan!

Viimeksi mainitsemani ahminta on muuten jatkunut. Se johtuu uuden osan esiin noususta. Tai siis ei ollenkaan uuden, hoksasin vain vasta pari päivää sitten että kyseessä on osa. Kutsun häntä toistaiseksi Tomaattitytöksi, koska hän kirjoittaa foorumille tomaatin punaisella. Hänellä on kova kiire, häntä hävettää ja nolottaa, ja hänen pitää syödä mahdollisimman paljon silloin kun muut eivät näe. 

Hän myös on kuukausikaupalla höpissyt suullani pelkkiä k- ja r-painotteisia tavuja kun olen keittiössä. Karakara karakärä. En jostain syystä ole ajatellut siitä mitään erikoista, jotenkin skippaan suurimman osan muustakin nykimisestä ja pakkoliikehdinnästä mitä kroppani tekee. Useinkin selitän, että se on mitättömän kevyen lääkitykseni sivuoiretta, ei mitään millä on tarkoitus. Noh, kas kummaa, nyt kun Tomaattitytön olemassaolo on tunnustettu, ei tarvitse enää hokea karakarakara. Tosin ahmintaimpulssi on nyt sen sijaan hirmuinen, ihan rajaton. 

Siihen täytyy puuttua, Tomaattityttöä täytyy auttaa, jonain sellaisena päivänä kun pysyn hereillä. Ei kieltämällä, vaan sallimalla ja tutustumalla, validoimalla. SinäKIN olet tärkeä. SinäKIN saat olla olemassa.