Uusi elämäntilanne nostaa esiin omia puolia, jotka ovat viime aikoina näkyneet vähemmän. Pelkoani siitä, että en riitä, en osaa enkä muista yksinkertaisiakaan asioita. Etten osaa ottaa niitä edellisessä tekstissä mainittuja askeleita. Että käsitän sanat väärin, että minun pitäisi enemmän kuunnella sitä mitä ei sanota, että tilanteet ovat enemmän peliä kuin, no, ovatkaan. 

Nämä puolet ja ajattelutavat ovat tuttuja. Se on maailma, johon olen väsynyt useamman kerran. Nyt näen, miksi olen viettänyt elämästäni niin suuren osan hiljaisuudessa. Yksinäisenä, vaikka yksinäisyys on tarkoittanut, että olen ollut seurassa, joka ei rakasta minua aidosti vaan lähinnä on ollut helpottunut, että kukaan ei sentään ole aktiivisesti vahvistamassa sietämättömyyttäni ja häpeääni. Olen yksin ollessani käyttänyt käsittämättömiä määriä aikaa toisten ihmisten ajattelemiseen, heistä haaveilemiseen, tilanteiden yksityiskohtaiseen muistelemiseen ja analysoimiseen, ohittaen itseni koko ajan. Olen elänyt tuossa haavemaailmassa unohtaen, että tilanteissa on muitakin kuin se toinen ihminen jota kulloinkin olen miettinyt. Toisaalta itseni ajatteleminen on tuottanut inhon puuskia, sellaisia mustavalkoisia "kaikki on minun syytäni, kaikki olisi toisin jos minä vain osaisin" -ajatuskierteitä, joita olen joskus yrittänyt toisille tuskissani avata ja joihin en kuitenkaan ole hyväksynyt mitään vastalauseita kuten "mitä oikein horiset, sinähän osaat ihan hyvin" tai "eihän kukaan ole täydellinen" tai "mutta hänhän tuossa mokasi, et sinä". Olen vaatinut saada syyttää itseäni. Perusteluksi on riittänyt, että se olen minä, se on miten minun elämäni menee, hyvä ettei toisilla mene näin mutta minulla nyt vain menee.

Riittämättömyyden tunne on ollut mittaamattoman repivä, vaikka olisin kuinka saanut palautettakin että esimerkiksi teen jotain paremmin kuin minulta odotetaan tai että minulla on joitain hyviä ominaisuuksia. Tämä on värittänyt sekä opiskelua että työelämää. Sosiaalista elämääni (mikä ikävän usein nivoutuu opiskelun ja töiden kanssa) on taas suorastaan määrittänyt olo, että toisilla ihmisillä on jokin kommunikaation, tai suorastaan elämän taso, johon minä en vain pääse mitenkään ja joka kertoo toisten viisaudesta ja ennen kaikkea siitä räikeänä peilautuvasta minun viisauteni puutteesta. Siitä, että en tajua enkä tule tajuamaan, en riitä enkä tule riittämään.

Olen sentään kasvanut aikuisuudessa niin paljon, että jossain määrin pystyn katsomaan noita puoliani ja olojani ulkopuolelta ainakin silloin, kun mikään niitä ruokkiva tilanne ei ole parasta aikaa meneillään. Ennen en pystynyt siihen yhtään, ja siksikin olen palanut loppuun niin pahoin enemmän kuin kerran elämässäni ja vältellyt monenlaisia tilanteita ja tilaisuuksia, joiden pitäisi olla ihan tavallisia ja jopa energisoivia. Vieläkin kyllä tilanteiden yllättäessä minut saatan pudota osiini ja käyttäytyä vähemmän aikuisesti, tai ainakin ajatusmaailmani etsii vanhoja raiteitaan ja löytääkin, ja joudun pinnistelemään muistaakseni, miten haluan oikeasti käyttäytyä. Aina on helppoa tehdä jotain, mitä on tehnyt ennenkin, vaikkei se olisi rakentavaa ja vaikka sen tietäisi itsekin ihan hyvin. 

Muutama vuosi sitten elämäni hajosi kokonaan, ja tartuin pariin viimeiseen asiaan mitä siitä jäi jäljelle, koska en uskaltanut enää mitään muuta ja pois kuolemista ei minulle sallittu. Toisesta näistä asioista, tietyn alan opinnoista, luovun tällä tietoa pysyvästi nyt tämän kesän jälkeen. Olin ne silloin jo kertaalleen keskeyttänyt, mutta henkeni pitimiksi palasin takaisin. Tiesin jo silloin että tulen opintojen kautta tajuamaan, mitä en halua - ja vaikka hetken näytti että olin väärässä, niin enpä tainnutkaan lopulta olla, koska tie vain nousi toistamiseen pystyyn. Yritin kyllä todella kovasti haluta sitä, mitä itsekin olin joskus halunnut, mitä minulta odotettiin ja mihin minua kannustettiin, ja mihin jopa pystyin aika hyvinkin aina tiettyyn pisteeseen asti.

Minulle on sanottu monesti, että opintojeni tyssääminen johtui sairastelusta ja ettei ole häpeä ettei pysty johonkin haasteelliseen jos on jotain terveydellisiä syitä, mutta nähdäkseni sairasteluni ei mitenkään ole eristyksissä siitä, että en vain millään kehdannut olla rehellinen ja luovuttaa ajoissa. Kehoni täytyi pysähtyä totaalisesti, että minä pysähdyin. Keräsin opintovelkaa ja tuhlasin kaikkien aikaa, kun en halunnut myöntää etten minä aidosti pystykään tähän mitä koko ajan hoen haluavani. Elän nyt sitten sen kanssa, opintovelka tulee maksettavaksi kahden vuoden päästä ja lapsiosani kelaavat yhä uudelleen tiettyjen opettajien hyvin pettyneitä palautteita (vaikka ne olivat aivan ansaittuja ja vaikka niitä tuli vähemmän kuin kannustusta).

Vieläkin joku sisälläni pohtii sitäkin, että ehkä riittämättömyyteni opinnoissa on pelkkä harha ja loistaisin, jos vain nyt tekisin ne asiat, koska minuahan on kehuttu ja kannustettu niin paljon. Mutta nyt en ihan oikeasti voi kuin antaa asian olla. Realistisesti puhuen, jo muistini on tällä hetkellä sen verran epämääräisesti toimiva, että kaikki keskittyminen ja uuden oppiminen on raskasta, oli kyse ihan kuinka pienestä asiasta tahansa. Enhän minä pysty edes katsomaan viihteellistä elokuvaa tai Youtube-videota ilman taukoja. 

Toinenkin asia muuttaa nyt jollain tapaa muotoaan, tai sitten se ei ole sinänsä niin radikaalisti muuttunut, mutta minä itse muutun, ja näen nyt paremmin. Olen turhautunut, mutta muistan, miten en uskaltanut ajatella tulevaisuutta metriäkään eteenpäin silloin joskus, pistin vain silmät ja korvat kiinni kaikelta ja yritin jotenkin selvitä hengissä. Ajattelin, että tulevaisuus on sitten joskus ja silloin on sitten jotain mitä lieneekään, ja nyt elämä on vain tämä hetki. Ja niin se olikin kauan. Vuosia. 

Nyt tuntuu, että rakennan taas tulevaisuutta enkä vain jotenkin yritä pysyä hengissä virtaavan joen mukana, lyöden päätäni kiviin hallitsematta. Osillani on tästä suuri konflikti. Jotkut pelkäävät, että tämä on se kerta, kun luotan taas kerran liikaa elämään ja kuolen, joten pitäisi vain erakoitua jonnekin Lapin tunturimökkiin ja puhua vain poroille koko loppuelämä. Toiset taas ovat valmiita kokeilemaan, olemaan rohkeita, näkemään että tästä voidaan nousta joksikin uudeksi. Yritän tunnustella, mikä on intuitioni viesti, mikä on se asia mitä en nyt voi jättää tekemättä. Mutta ongelmaksi käy, että yhtä sellaista ei vain suuren osan aikaa ole, ei ainakaan silloin kun erikseen sitä itseltäni kysyn. Vaikka olen valmis kuuntelemaan elämän muitakin tasoja kuin sitä loogisinta, elämä ei edelleenkään ole muuttumassa suoraksi poluksi joka on lakaistu jalkojeni edestä täysin sileäksi.

Eikä sen kyllä kuulukaan sellaiseksi muuttua. Vielä kun saisin tämän faktan jotenkin läpi koko systeemiini.