Avasin vuodesta 2001 alkavat päiväkirjat ensimmäistä kertaa niiden päivien jälkeen. Olin säästänyt kaiken, mutta en ollut pystynyt edes vilkaisemaan sisältöä kuuteentoista vuoteen. Nyt päätin katsoa sinne Aikuisena.

Sieltä, puolen ihmisikäni takaa, huusi apuani tyttö jonka elämän olin muistanut kovin armollisesti väärin. Olen hävittänyt enemmän kuin yhden kesän. Paljon pienempiä asioita on kadonnut niin että en pysty edes niistä lukemalla muistamaan niitä.

Itse asiassa kirjoittajia oli useampi, nyt tunnistan heitä. Tunnistan Olivian ja Turkoosin, ja sen teini-ikäisen ANP:n joka välillä tulee vahvasti eteen kun ajattelen Oliviaa. Olisi helppo sanoa että siellä on myös Noora, mutta jokin ei täsmää. Valitin myös useasti muistikatkoista jotka olen unohtanut minulla olleen, ja raportoin persoonan osien vaihtumista ihmisissä ympärilläni ymmärtämättä mitä näin, osasin vain ihmetellä miten ihmiset voivat muuttua niin nopeasti ja rajusti yhdestä käytöksestä toiseen ja takaisin. 

Tai ehkä se onkin Noora, hän vain ei halua että ajattelen häntä. Enää en väitä, ettei hän olisi lähellä Oliviaa. Hän todellakin on.

Olen jopa osannut sanoa itsestäni, että näille itkukohtauksille olisi parasta löytyä jokin syy joka ei liity minuun (toivoin sen syyn olevan Jumala) tai muuten minun täytyisi myöntää, että olen masentunut ja minulla on tunnehallinnan vaikeuksia, ja sitä en halunnut. Kuvailen myös tarkasti riitelyä päässäni, aivan samaa asiaa kuin minkä nyt tunnistan tulevan osiltani.

Olen mennyt ylikuormittumisesta tunteettomuuteen, ja jostain sieltä myös terveempään, aikuisempaan itkuun, ja sellaiseen joka päästää osatkin itkemään silmillä. Kyyneliä tulikin valtavasti. 

Pelkään, että illalla terapiassa olen taas ylijärkevä ja ylifiksu Pahvinannu. Osani tarvitsevat apua. Rohkaisen heitä tulemaan esiin, pyytämään apua, ymmärtämään että nyt olen siinä terapiassa jota olisin kipeästi tarvinnut jo teininä.