Olen kipeänä, joten kirjoitan vain ylös viime yön uneni. 

Kotini on kauttaaltaan valkoinen, suuri kaunis talo. Vanhempani ovat lähistöllä, heillä on jotain eripuraa. Olen raskaana, ei vaan minulla onkin lapsi - lapsen hampaat kasvavat suusta suoraan ulospäin kirkkaan valkeina, ja ihastelen niitä ääneen. Lapsi ja minä olemmekin yhtä, lapsen alaleuka on minun alaleukani tilalla, kokeilen kielellä hampaita jotka ovat vasta puhjenneet ja nyt täysin normaalissa asennossa, eivät ulospäin. En mieti, ovatko ne maitohampaat vai pysyvät. Kokeilen purentaa, yläleuka on omani. Tuntuu hyvältä. Mietin, miten luovuin vanhasta alaleuastani, jossa oli paljon vikaa ja jossa oli ne kamalat hammasraudat. Miten se oikein otettiin irti ja heitettiin pois.

Peilistä näen, että yhdessä kulmahampaista on onkalo, ja sanon itselleni, "Nyt et tee samaa virhettä toista kertaa vaan menet hammaslääkäriin korjauttamaan tuon". Onkalon pohjalla on roska. Mietin, miten se huuhdellaan pois. Sitten olen pienessä sivuoven eteisessä yksin, kuulen vanhempieni sanailun, ja näen terraarion, jossa on pieni python, vauvakäärme. Totean, että nyt on muuten oikein hyvä hetki kuolla käärmeenpuremaan, ja provosoin pythonin puremaan minua oikeaan peukaloon. Käteni alkaa turvota ja muuttuu pilkulliseksi.

Kuolema ei tulekaan niin nopeasti kuin odotin, ja huomaan katuvani tekoani. Katson turvotuksen ja pilkullisuuden hidasta leviämistä ensin kämmentä, sitten rannetta ja käsivartta pitkin. Otan puhelimen käteeni ja soitan paikalliselle terveysasemalle, kerron että minua puri vauvapython, ja sieltä käsketään kävellä heti paikalle. Teen työtä käskettyä, pukeudun tuulipukuuni ja masaikenkiin, ja reippain askelin poistun talosta, joka on kävelymatkan päässä terveysasemasta. Poistumistani ei huomata talossa, ja tiedän sen.

Uni on aivan äärimmäisen todentuntuinen, tunnen maan masaikenkien pyöreiden pohjien alla, tuulipukuni kahinan kevättalven vielä vähän lumisessa kelissä. Ohitseni ajaa traktori ja kaatuu mätkähtäen, en oikeastaan säikähdä mutta muistan lukuisat painajaiseni samasta aiheesta ja mietin, miten hassua se onkaan nähdä unia ja kuinka harmillista on että päätin kuolla mutta muutin mieleni tässä näin, tosielämässä. Kuljen risteyksestä toiseen, olen vähän eksyksissä. Vihdoin näen terveysaseman kyltin, ja on kuin en olisi koskaan käynyt siellä. Rakennus näyttää vieraalta. Kysyn joltain ohikulkijaltakin olenko oikeassa paikassa. 

Sisällä on paljon ihmisiä, vastaanottotiskiltä saan paperin johon täyttää tietoni. Istahdan ja katselen jääkukkia keltaisten ikkunankarmien keskellä. Eipä ole uusi rakennus kovin hyvin tehty. Kaikki muut potilaat ovat vanhuksia. Toivon vain, että jonotusnumerot ennättävät kulua omaani asti ennen kuin myrkky tehoaa, koska haluan elää.