Dissosiaatiohäiriöön liitetään usein varsinkin mediassa muistikatkot. Niiden aikana tapahtuneista asioista löytyy lähinnä ulkoisia todisteita, tai vaikka vain toisten kertomukset siitä, mitä olet tehnyt. Omasta muistista tapahtumia ei löydy eivätkä ne välttämättä kuulosta edes sellaisilta, mitä voisit helposti kuvitella itsesti tekevän. 

Itselläni on tällaisia täysiä muistikatkoja äärimmäisen vähän. Muutaman kerran olen huomannut tavaroiden siirtyneen tavalla, joka on tuntunut siltä, että keppostelen itseäni. Joskus asioita on vaikea palauttaa mieleen tai aika kuluu kummallisen nopeasti, mutta yleisesti ottaen muistini on faktatasolla ollut suurimman osan elämästäni erittäin hyvä, jopa epätavallisen hyvä (poislukien viimeisimmän burn-outin jälkeinen aika, jolloin koko arki on ollut huomattavasti sumuisempaa kuin koskaan). Olen muistanut ulkoa pitkiä keskusteluita sanasta sanaan vuosienkin jälkeen, pystynyt kuvailemaan vanhoja tilanteita yksityiskohtaisesti, ja niin edelleen. Muistan yleensä helposti myös sen, mitä olen tehnyt, kun joku osista ottaa kehostani vallan aikuiseni ohi. Sanalla "yleensä" tarkoitan sitä, että joskus minulla on voimakas impulssi unohtaa se mahdollisimman pian, mutta automaattisesti se ei mielestä katoa. 

Olen nyt kuitenkin huomannut, mitä muistoistani puuttuu. Niistä puutun minä itse, minun tunnekokemukseni. Muistan toiset ihmiset, heidän tekonsa, sanansa, paikat, sen sellaiset, jopa sen mitä itse olen fyysisesti tehnyt - mutta en sitä, miltä etenkään traumaattiset asiat ovat minusta tuntuneet. Mitä pahempi tilanne on ollut, sitä vähemmän koen muistossa itseni ja tunteeni. Monesti muistojani analysoidessa pystyn aikuisena miettimään että joo, on lapsi varmaan tuntenut näin tai noin, se tuntuisi loogiselta tällä elämänkokemuksella - mutta omassa kehossa ja mielessä eivät nuo tunteet ole muistelun aikana. Tunteesta itsestään voi olla pelkkä tarina jäljellä, jos sitäkään. Tyyliin, "muistan että itkin" mutta sitä kertoessa ei tunnu millekään. Joskus terapiassa kehoni alkaa itkeä kun puhun jostain, mutta se tuntuu edelleen monesti enemmän häiritsevältä ja irralliselta kuin miltään muulta. Ehkä tänään ensi kertaa terapeutti varovasti yhdisti tuota lankaa minulle, tai sitten tänään oli ensimmäinen kerta kun itse huomasin hänen tekevän niin. 

Traumamuistoihin liittyvät tunteet tulevatkin sitten minulla esiin triggeröityessä, mutta nykyhetkessä triggerin ja voimakkaan tunnereaktion tullessa yllättäen, ei ollenkaan välttämättä tule faktana mieleen se alkuperäinen muisto johon kyseinen tunne littyy. Tunne ja fakta ovat ikään kuin aivan eriytyneet. Niiden molempien ymmärtäminen aikuisena ja saattaminen samaan muistoon on integroivaa, sen olen erityisesti saanut huomata kahden viime viikon aikana. Jäykän ja epäluuloisen lapsiosan kehollisen kokemuksen yhdistäminen tiettyihin muistoihin, jotka tiesin faktana, teki muistoista kokonaisempia ja lisäsi huomattavasti aikuisen näkökulmasta toimivaa ymmärrystäni itseäni, etenkin pientä itseäni, kohtaan. Lopputuloksena muisto asettui jotenkin paikoilleen. Toisaalta tuo onnistunut integraation askel tekee minulle näkyväksi sen, miten laaja tämä eriytyminen ja hajautuminen on edelleenkin muualla muistoissani. Työtä on tehtävä todella paljon, että elämäntarina alkaa tuntua kronologiselta ja moniulotteiselta eikä vain faktoilta ja kuvilta faktojen ja kuvien perään samalla, kun tunteet elävät jotain ihan omaa irrallista elämäänsä jossain muualla päin mieltä.

Tämä on kai oleellisimmillaan se, miksi en vuosiin tunnistanut dissosiaatio-oireita itsessäni vaikka sattumalta lueskelin aiheesta aika paljonkin. Dissosiaatioon liittyvät muistin puutteet ovat niin paljon esillä, ja omanihan vaikutti keskimääräistä paremmalta niin kauan, kuin en itse nähnyt, mitä pahimmista muistoistani jäi järjestelmällisesti puuttumaan. Lopulta kuitenkin ymmärrys siitä, että dissosiaatiohäiriö voi olla ilman täydellisiä muistikatkojakin ja muistin outo toiminta voi näyttäytyä näinkin, on ollut aivan oleellista oikeaan hoitoon pääsyn ja paranemisen kannalta.