Oli tuossa viikonloppuna keskustelu, jossa toinen osapuoli tuumi, että elämä on taistelua maailmaa ja omaa päätä vastaan.

Olen väsynyt taistelemaan omaa päätäni, itseäni vastaan. Olen päättänyt taistella itseni puolella. Vaikka sitten maailmaa vastaan, tosin myönnän, että mieluummin tuntisin kuuluvani maailmaan edes osan aikaa, kuin uivani vasta- tai sivuvirtaan. 

Se, että olen itseni puolella, ei tarkoita sitä, että vaadin saada tuhlata rahaa tai muuta hölmöä. Se tarkoittaa, että Aikuisena pyrin toimimaan tavoilla, jotka tukevat hyvinvointiani, silloinkin kun se ei ole vaikkapa jonkun osani mielestä täydellisen mielekästä. Itsetuhoisten osien kanssa tämä käy haasteelliseksi, jopa vaikeaksi. Minulla on osia, jotka kyseenalaistavat kaiken mitä minulla on, etenkin ihmissuhteet ja saavutukset, ja pyrkivät todistamaan minulle, että epäonnistun kyllä ennen pitkää. Aina en tavoita Aikuistani noiden tunteiden ja ajatusten keskeltä. Silloin olen kireä, hankala, ja huono ilmaisemaan itseäni, kuin myös kuuntelemaan muiden neuvoja minulle. Tilan mentyä vähän ohi, koen impulsseja vähätellä sen syitä. Se oli vaan, minä nyt vaan, mä välillä vaan. Eli edelleen pitäisi moittia ja vähätellä itseäni. 

Tiedän, ettei tämä asia ratkea sillä, että tässä siitä kirjoitan. Voin kirjoittaa vaikka kuinka viisaasti ja taas löytää itseni kireänä ja hankalana yllättävän pian. Mutta toisaalta, nyt kun oloni on suhteellisen hyvä ja rento, on sentään tilaisuus miettiä tätä, katsella itseäni, sanoittaa mitä koen. Kertoa osilleni taas kerran, että en suostu heitä vähättelemään. Vaikka joutuisin sen kertomaan vielä lukemattoman monta kertaa.