Väsymyksen määrittämä, mutta siitäkin huolimatta yllättävän mukava eilinen sai oudon käänteen, kun tipahdin valtavan spontaanin säikähdyksen kautta osaan julkisella paikalla. Niin on sinänsä käynyt ennenkin, mutta ei aiemmin liittyen tähän osaan, joka ei liiku, tuskin hengittää, eikä ole puhunut ääneen kuin kerran ihan vähän. Yritän miettiä tilannetta, mutta en tiedä mitä säikähdin. En oikeasti tiedä. Kaikki oli kai ihan tavallisesti, olin karaokessa laulamassa kappaletta joka oli soinut mieleni taustalla koko päivän.

Se oli siis Olivia. Teiniosa, joka tällä hetkellä tuntuu keränneen itsensä suurimman silloin kauan sitten tunteneeni yksinäisyyden (sekä muutaman muun kauhun tunteen, mutta nyt tuo yksinäisyys tuntui ajankohtaiselta). Tunnistin hänet vasta, kun aloin mennä lähes katatoniseksi, saamatta edes silmiä auki pitkään aikaan, ja jos sainkin, möllötin lähintä lamppua. Tilanne helpotti vasta, kun sain kontrollia takaisin edes sen verran, että pystyin pyytämään ystävääni puristamaan minua rinnan ympäriltä kaikin voimin. Sen jälkeen sain loputkin kehostani takaisin itselleni, raaja kerrallaan, viimeisenä vasen jalka. 

Juuri viime tiistaina putosin myös häneen, ja kirjoituskykyisenä ja sillä hetkellä jossain määrin vähemmän hätääntyneenä hän sitten chattaili netissä hetken. Ilmestyessään hän on yhtäaikaa vakuuttunut että pilaa kaikkien päivän, ja kuitenkin on tuskissaan siitä, että kokee niin valtavaa etäisyyttä maailmaan. Hän haluaisi apua, mutta ilmeisesti ei tiedä miten sitä pyydetään juuri hänen asiaansa, tai kokee siinä olevan jonkin muun esteen. Aivan satavarma en ole siitäkään, mikä kaikki on hänen asiansa. Hänen tilansa mieleni sisällä on vahvasti symbolinen ja vaikeasti tulkittava, enkä aina pysty mielessäni näkemään häntä itseäänkään kuin vilaukselta.

Tätä kirjoitan siksi, että haen sanoja tilanteelle. Koen tätä kirjoittaessa impulsseja jotka kertovat siitä, miten hän odottaa minun nyt aikuisena toimivan. Niissä on ohjeita haukkua hänet laiskaksi ja kiittämättömäksi, sanoa että en minä jaksa tällaista, en tajua mitä enää voin tehdä, että hänellähän on vaikka mitä, että hän on mahdoton, että hänen kanssaan ei minun mielestäni voi keskustella. 

Parhaani mukaan pysähdyn niiden äärelle toteamaan, että en halua toimia niin. Yritän sanoa sisäänpäin, että uskon että sinä voit puhua ja pyytää apua ääneen, että uskon hänellä olevan oma ääni. Että en aio luovuttaa hänen suhteensa. Että tiedän että hänellä tuntuu olevan kovin vähän jäljellä. Että olen tässä auttamassa häntä.

Toki olen todella poikki. Edelleenkin myös tästä kokovartalokipsistä lihaksissani, vaikka se helpottikin huomattavasti sillä lääkärikäynnillä. Sentään ei särje kovin paljon mihinkään, olen vain heikko, hidas ja kömpelö. Lääkärin käsky levätä pahojen asioiden miettimisestä tuntuu hänestä siltä, että hän unohtuu taas yksin.

Kaiken lisäksi mielessäni kummittelee vanha ajatus, että olisipa, olisipa, olisipa se jumala olemassa, joka nyt kantaisi voimallaan. Jos menisin vain johonkin seurakuntaan kököttämään. Ottamaan viestistä vain sen palan, että jumala sentään minua rakastaa jos kukaan muu ei, ja minä saan rakastaa jumalaa jos en ketään muuta. Voisin sivuuttaa saarnasta kaiken mitä ei nyt kiinnosta kuulla. Enhän edes olisi juuri muita kummempi niin tehdessäni.