Viime viikolla näin väläyksen inertiani alle. Jotenkin mieleeni tuli lähteä punttisalille vaikka kehoni on ollut kipeä ja toiminut huonosti, ja kuinka ollakaan, salin ovista sisään käveltyäni tunsin olevani Euroopan omistaja verrattuna oloon salin ulkopuolella. Rauta nousi ja ei sattunut yhtään. Sen toki huomasi etten ollut kuukausiin puntilla käynyt, mutta vaikeuksia ei todellakaan ollut siinä määrin kuin odotin.

Kotiin päästyä sitten kello alkoi juosta nopeaan ja toimintakyky alentui huomattavasti. Ajatukset katkesivat, liikkeet muuttuivat raskaiksi, epämääräiset kivut palasivat kehoon. Ymmärsin, että enää ei hitaudessani ja heikkoudessani ole niinkään kyse fyysisestä hätätilasta, mitä se oli vielä viime vuonna unihäiriön ja kaiken stressin kourissa. Kehoni on palautunut hyvin paljon, kiitos unen korjaamisen, ja se on valmis harrastamaan taas liikuntaa. Hitaus, kipeys ja haluttomuus tehdä mitään tulee nyt osistani. 

Tuon oivalluksen jälkeen systeemini muuttui vaikeaksi nähdä. Olen jotenkin apeassa mielentilassa suorittanut elämää hiljalleen. Ulkoillutkin kyllä olen ja tavallaan nauttinut siitä, mutta kokenut outoa mielen hiljaisuutta ja tunnereaktioiden latteutta. Yrittäessäni katsoa sisäänpäin, vastassa on vain suuri vastustus. Silti hoitamattomiin asioihin tarttuminen tuntuu edelleen mahdottomalta ja motivaatiota ei jotenkin millään voi pakottaa. Myös kuulumisten kertominen ystäville spontaanisti on käynyt hyvin kankeaksi, enkä oikein osaa vastata kysymyksiin "Mitä kuuluu?" ja "Miten voit?" muuten kuin mainitsemalla, että olen tässä aika pahviaikuisena, vähätunteisena välttämättömyyksien suorittajana, että sinänsä ihan tämmöinen aika tasainen ja littana olo.

Luultavasti tämä suunnaton kankeus ja vastustus kielii siitä, että jotain on vaarassa muuttua isosti. Kyllä, vaarassa muuttua, näin sen halusin nyt kirjoittaa. Muutos tuntuu vaaralta, vaikka asioihin pystyminen olisi totta kai ihanaa ja veisi taas aikuista elämää eteenpäin. On kuin kantaisin aivan kuolemanväsyneitä lapsiosia ja ehkä isompiakin, jotka eivät halua tehdä enää ikinä mitään ja tekevät kaikkensa, ettei niiden vain tarvitsisikaan. Olen yrittänyt sanoa, että nyt Aikuiseni tekee, ja muut isot osat. Että pienten riittää levätä. Jokin ei ole silti mennyt perille. Ei ole luottoa Aikuiseeni. Jotenkin aistin sellaista lapsen kammoa, että mitä jos hän onnistuu sittenkin rikkomaan aikuiset ympärillään. Mitä jos hän sittenkin on niin vahva ja pelottava. Joten parempi pysytellä varuillaan ja supertietoisena ja varovaisena, ettei vain riko aikuisia.

Ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni tunnistan myös tarpeen itkeä, ja siihen päälle ahdistuksen siitä, että itku ei tulekaan. Yleensä kun minulla on ollut niin päin, että itkua vain tulee ja tulee, ja se on sosiaalisten tilanteiden tiellä eikä oikeastaan helpota oloakaan. Nyt olisi huutoitku odottamassa rinnassa, mutta se ei vapaudu sitten millään. Tämä on kovin outo tilanne, ihan uusi.