En minä mitään ryhdistäytynyt. En tänään. Menen kohta nukkumaan. En tahdo jaksaa edes vastata puhelimeen.

Maistellen kuitenkin Kokovartalofiilis-blogissa ollutta ajatusta, mietin tässä oikeutta tuntea, tehdä, reagoida. Minun oikeuttani minun tunteisiini, tekoihini, reaktioihini, minuuteeni. Sisälläni kytevä häpeä maalaa juuri minusta jotenkin todella kieroa ja outoa ja sydämeltäni kelvotonta, mutta jos alan kertoa tarinaani kuin ihmisestä, jonka tunnen, jokin muuttuu.

Jos kerron tytöstä, jolla oli sellainen koti kuin minulla. Jos kerron sen kertojana, joka pääsee sinnekin, missä tyttö oli yksin. Tytön ajatuksiinkin, ja asioihin, joille ei ollut sanoja, tunteisiin ja tilanteisiin, joiden keskellä ei ollut keinoja selviytyä.

Jos kerron perään naisesta joksi tyttö kasvoi, naisesta joka siltä pohjalta ei osannut kuin harhailla ja haparoida.

Jos kerron sen tarinan itselleni kuin eteenpäin, alan nyökkäillä myötätuntoisesti. Ei mikään ihme. Ei mikään ihme, että tyttö teki noinkin. Ei yllätä, että naisella oli vastoinkäymisiä. Nyt sen kannattaa tosiaan toipua ja miettiä asioita kunnolla.

Mutta jos se olen minä, alan moittia itseäni. Mitä oikein meinaan? Vähän väsyttää ja pitäisi jonkun nyt tulla passaamaan? Ei silloinkaan kysytty onko väsy kun piti mennä navettaan. 

En ole kyllä minä navettaan mennyt. Taitaa olla edellisen sukupolven ääni. 

Laiska. Hirvittävän laiska. 

Silmät painuvat kiinni. En jaksa väittää vastaan. En jaksa edes nyt kysyä, mitä ääni meinaa. Nukahdan kyllä siitä huolimatta. 

Väsymyksessä ehkä yksi kurjimpia juttuja kyllä on, ettei jaksa työskennellä edes itsensä kanssa.