Sairauteni kukki viikonloppuna, eteen tuli lapsiosa joka esti Aikuistani toimimasta. Ei siitä sen enempää tässä ja nyt, mutta seuraus oli puolentoista vuorokauden kooma. Nukuin melkein koko ajan, ihan valehtelematta. Maanantaina söin pari kertaa ja hain lähikaupasta maitopurkin, kaiken muun ajan nukuin. Eilen aamulla kävin suorittamassa läsnäolopakon (sielläkin tein vain vähän muistiinpanoja hirveillä harakanvarpailla), tulin takaisin, nukuin iltapäivään, ja sitten tapahtui herääminen.

Ensin kämppikseni tietämättään piristi minua pelkästään ilmestymällä paikalle ja pyytämällä, että keitän kahvia. Kerroin vasta, kun istuin jo siinä keittämässä, että olen syvässä dissosiatiivisessa alivireystilassa, ja että oli ihan hyvä, että hän aktivoi minua tällaisella erittäin leppoisalla asialla (keitin siis oikein perinteistä pannukahvia, jossa vahditaan parhaimmillaan minuuttikaupalla oikeaa pulpahdusta).

Sitten, pari tuntia myöhemmin, sisälläni todettiin, että Aikuiseni on joskus vähän kakkapää.

Voi kuulostaa kummalta, mutta se on todella iso askel. Lapsiosani ovat ylikilttejä, pelokkaita ja aikuisten edessä matelevia, jopa minun Aikuiseni. Tämä pienikin uhman kurkistus on merkki, että alan olla ainakin jonkun mielestä niin turvallinen, että minulle ei tarvitse olla koko ajan kiltti.

Vihdoin. Olen niin odottanut tätä. 

Piristyin niin paljon, että loppuillan hemmottelin itseäni ja lemmikkejäni, ja jopa värjäsin lankaa suorastaan karmean kamalalla menestyksellä - ja nauran tuolle rumalle langalle! Aion tehdä siitä sen pipon minkä meinasinkin, ja sitten värjätä sen vaikka vielä kerran, kokeillaan miten ruman siitä saan. Olenkin kaivannut pipoa, jonka suttaamista ei tarvitse surra.