Aamulla tuntui sietämättömältä laittaa vaatteet, jotka vuosi sitten olivat lempivaatteeni. Tuntui siltä, että mielikuvituksettomuuteni, sokeuteni ja epävarmuuteni loistaisi kilometrin päähän. Niinpä vielä siinä kiireessäkin heitin päälle jotain täysin muuta. Ja minä kun luulin olevani sama ihminen kuin silloin.  

Päivällä nauroin sisäisesti, kauan vaivannut kuolemanväsy (todellakin kyvyttömyys pysyä aina edes fyysisesti hereillä) lähti jonnekin hyvin kauas. Tunsin niin siitä huolimatta, että luentojen välissä annoin itselleni luvan nukkua kotona useamman tunnin, ja unta olisi riittänyt enemmänkin. Yksi suurimmista onnen hetkistäni on mennä takaisin nukkumaan aamuauringon valaistessa hellästi ikkunasta, ja otin siitä kaiken irti. Se olikin paljon, vaikka täydellisin asia puuttuikin, auringon osuminen kasvoihin.

Olin rohkea, olin reipas, tunsin olevani kaunis, en hävennyt yhtään.

Illan mittaan olen irronnut. Tunnen tulleeni katsomaan tuttua paikkaa, jonka omistaa joku toinen, vaikka sopimuksesta voin tarkistaa, että siinä on tuttu allekirjoitus, minun kädelläni tehty. Tunnen paikan läpikotaisin, mutta olen vain katsomassa. Menen tuohon sänkyyn kohta nukkumaan, muistan miten oioin lakanaa aiempien unieni jälkeen, mutta menenkin siihen kuin jäädäkseni yökylään.

Kummallista olla yksin toisen kodissa. Kummallista tuntea, että minun on nyt täytettävä jokin rooli tässä, kun sen oikea osaaja on jossain poissa. Osaanko vuorosanat? Toivottavasti kukaan ei enää tule tähän aikaan tänne minulle puhumaan. Toivottavasti huomenna tässä on taas se, jolle tämä elämä kuuluu. Toivottavasti hän ei ole kuollut, löydy ruumiina tuolta sängystä. 

Kummallista tuntea, että niin minussa kuin toisissakin näen nyt sen, että vahvuus ei ole sataprosenttista. 

Se, että minussa vahvuus riisuu naamiotaan ja näyttää pelokkaan pienen tytön siellä alla, ei tosin tee minusta vahvuuden asiantuntijaa. Nyt vain ymmärrän sen, että ehkä kaikkia pelottaa jokin, niitäkin jotka näyttävät olevan niitä kaikkein vahvimpia joihin ei luulisi minkään tuulen purevan. Jotkut vain peittävät sen eri asioilla kuin toiset. 

Se hiljentää. Se niin hiljentää. 

Joskus luulin olevani jossain erityisasemassa ihmisten keskellä milloin mistäkin syystä. Pakkohan minun on olla erityisen hyvä ihminen, koska lapsuuteni oli erityisen huono. Tai että pakkohan minun on olla erityisen outo, koska lapsuuteni, jne. Pakkohan minun on olla Jumalan silmäterä ja vielä minulle taivaassa kaikki korvataan, koska perhettäni eivät ihmiset auttaneet. Pakkohan minun on olla todella hyvä nainen, koska minä keskityn joka henkäykseeni.

On todella pelottavaa huomata olevansa oikeasti aivan pieni. Pienen pieni osa isoa maailmaa ja käsittämättömiä asioita sen pinnalla. 

Ja on todella pelottavaa huomata, että tässäkin, missä nyt olen, on todella vain jonkun elämä ,tässä näin. Jonkun tavarat, jonkun yhteystiedot, jonkun muistot, jonkun ajatukset. Tämä on joku ihminen. Itselleen ainut, kuka varmasti on olemassa. Ja minä en tiedä, missä hän on. Minä vain toivon, että hän ei ole kuollut.