Onpas outo aamu. Olen kadottanut aikaa heti heräämisestä asti. Ajattelin mennä tänään töihin, mutta en ole enää varma, onko se viisasta. Minulla on siis keikkatyö jonka työajat pystyn jossain määrin itse päättämään tietyn aikahaarukan puitteissa, ja ihan hyvin voin olla menemättä juuri tänään. Jos menen töihin, pitää oikeastaan ottaa auto, että ajankäytössä on mitään järkeä. Ajan aina turvallisesti, mutta juuri tänä aamuna en ole varma mistään, edes siitä. 

Johtuukohan tämä nyt siitä, että eilen söin rauhoittavan? Ei sillä ennen ole ollut tällaista vaikutusta. En tiedä oikein mistään mitään. En tiedä, milloin kävin viimeksi suihkussa. Ei siitä kauan voi olla, mutta en saa päätetyksi, pitäisikö mennä nyt vai ei. Tunnun oudolta. 

Oho, herätyskelloni soi nyt. 

Mielessäni häivähtelee pelkoja. 

Olen kohta menossa terapeutille ja tunnen, että saatan pudota siellä johonkin. Toisaalta annoin itselleni luvan siihen, että terapeutti ottaa toipumisestani ohjat. Olen saanut lyhyessä ajassa paljon todisteita siitä, että hän osaa. Väsyttää, pelottaa. Olen yksin. 

Olen tainnut pudota jo. Taidan myös tietää, keneen.

Se on ihan ok. Sillä vähällä mitä Aikuistani nyt aistin, saan sieltä kautta luvatuksi itselleni, että tältäkin saa tuntua. Näin tyhjältä ja pelokkaalta ja eksyneeltä. Saan vaikka itkeä. Saan olla pieni. Minulla saa olla näin kamala olo. 

Tuntuu siltä, että lässytän itselleni. Onko pakko olla viisas? No, aikuiseni on. Minä, joka tässä nyt olen, en jaksa olla viisas, en jaksa jaksaa, en jaksa olla järkevä, en jaksa, ei huvita, ei kiinnosta, en välitä.

Samalla tiedän että aikuiseni kyllä kiskoo minut sinne terapiaan ja järjelläni tiedän, että se on hyvä asia. 

Mutta onko pakko olla niin s*tanan viisas?