Näin unta, jossa olin ravintolassa mieheni kanssa. Jotenkin tilanne oli yhtäkkiä se, että mieheni sai eteensä täyden lautasellisen herkkuruokaa, ja tarjoilija moitti minua, koska minulle tuotu tyhjä lautanen sai ravintolan henkilökunnan kyseenalaiseen valoon. Hädissäni annoin luvan tietenkin viedä tyhjän lautasen pois, että näyttäisi siltä, että päätin olla tilaamatta mitään. Olin käsittämättömän nälkäinen ja itkin nälästä. Mies kysyi, miksi en tilannut ruokaa. Hädissäni vastasin, että asiat tapahtuivat niin nopeasti, etten ehtoinyt edes ajatella asiaa. Lopulta hän sanoi, "istu tuohon sohvalle, syö nyt jotain", ja tiuskaisin takaisin, "En."

Uni ei siis liity mieheeni vaan hän tuli siihen esimerkiksi toisesta ihmisestä ylipäätään. Toisista ihmisistä. Siitä, miten vähän koen elämässäni itse valinneeni, ja miten koen olevani vastuussa omasta vaille jäämisestäni. Hetkeni meni ohi niin etten edes tiennyt että hetki oli, ja jos joku näkee että minulle on tuotu tyhjä lautanen, tarjoilijoiden ammattitaitoa aletaan kyseenalaistaa, joten minun on huolehdittava, että heitä ei kyseenalaisteta. Suojeltava heitä.

Lopussa minua yritetään auttaa, muistuttaa että voin vieläkin. Voin olla muussakin tilanteessa, voin edelleen valita. Siinä kohtaa, vaikka olen itkenyt nälästä lähes koko unen ajan, en enää usko että voinkaan. En siirry, en syö, jään nälkäiseksi.

Harvoin enää nykyään koen näin suurta tarvetta kirjoittaa uni ylös. 

Koen, että uni varoitti minua. En siis koe että unet tulevat itseni ulkopuolelta, vaan tarkoitan, että joku sisäisistä auttajistani, joku heistä jotka aivan eritoten suojelevat henkeä ja elämää, varoitti etten antaisi tuon tapahtua. Etten antaisi sen epäuskon tapahtua, etten minä enää voi.