Taas on aika tulvinnan! 

Aijai, vanha laulu tulee mieleen - Kun taas on aika auringon, mä uskon siinä taikaa on
Mä sulle taitan kukkasen kun vastaan riennät nauraen
Ja tanssipaikan suuntaan päin näin lähdetään me käsikkäin
Sun naurus tarttuu ihmisiin ja uskon jälleen haaveisiin

Ristiriitaista että se on eräs lapsuuteni soundtrackin biiseistä, eli siis niistä jotka aivan selvästi muistan lapsuudestani. En nyt silti aio siitä sen enempää tässä avautua. 

Parissa viikossa ehti tapahtua paljon. Olen käytännön tilanteiden kautta tutustunut paremmin Yrjöön ja Pahvinannuun. No, rakastan molempia. Rakastan. Heistä on suuri apu ja he tekevät tärkeitä töitä. Pelastivat henkiäkin tässä välissä. Jäi ajamatta tosi paha autokolari (pökkäsin vain kaiteeseen pikkasen, kiitos Yrjön joka ei antautunut törmäämään toiseen autoon) ja onpa tässä pitänyt myös toiselle ihmiselle apua soitella, ja Pahvina sitten muistaa faktat siitä mitä on tapahtunut, järkkymättä, ja olla kipeän vierellä panikoimatta itse ettei avun tarpeessa olevien tarvitse auttaa vielä minuakin vaan voin itse olla tukena. 

Lapsiosistani Iina ja Meri ovat olleet vahvasti läsnä viime aikoina. Meri on etäisempi, mutta sain näytetyksi vihdoin hänelle, miten kepeillä oikeasti kävellään (tämä oli hyvin tärkeää). Iinan tilanne on kovin mutkikas. Hän on alkanut hiljaa uskaltautua melkein pintaan, näkyy kuulemma katseessani ja joskus kuiskaa pikkuisen jotain ääneen. Joissain paikoissa vain on seinä vastassa eikä häntä nähdä. Hän myös projisoi minuun, minun Aikuiseeni siis, asioita joita olettaa tämän (minun, Aikuiseni) ajattelevan. Pahoja ja moittivia asioita itsestään.

Iinasta voisin kertoa enemmänkin, mutta olen siinä hyvin varovainen. Kaiken on tapahduttava hänen luvallaan tai niin että hän kertoo itse, koska eräs kipeimpiä muistojani lapsuudesta on kuunnella seinän tai oven takaa, kun toiset puivat asioitani kysymättä minulta mitään, enkä voi itse tehdä sille yhtään niin mitään, en yhtikäs mitään. En tee sitä Iinalle.