Aasinsiltaa peliin. Nyt useana aamuna herätessäni on päässäni soinut Eppujen ikivanha Pimeyden tango:

Vielä valo kirkas pimeyden minusta karkoittaa
Vielä joskus törmään sinuun ja tiedän mitä se tarkoittaa
Joskus vielä täyttyy toiveet eivätkä valot väistä mua
Siihen asti pimeässä kamalasti kaipaan sua

Olen alkanut uskaltaa kaivata, mutta turvallisesti vain ihmisiä, joihin suurin osa systeemistä ei missään nimessä halua ottaa yhteyttä. Näiden rajojen takana on mukava muistella, hieman vääntää mennyttä mieleisekseen, kehitellä kaikenlaisia "mitä jos"-skenaarioita. Nähdä unia, toiveunia, siitä mitä jos. 

En tiedä pakoilenko tällä nykyhetkeä vai onko tämä tuntemisen harjoittelemista. Voi olla molempia. Vaikea sanoa. 

Tällä viikolla, ensimmäistä kertaa lapsuuden jälkeen, annoin itseni aloittaa yhtäaikaa niin monta neuletta kuin halusin. Nyt on aika monta keskeneräistä työtä. Toisaalta se tuntuu jotenkin niin kotoisalta. 

Tämä kesä jotenkin karkaa käsistä. Miten ihmeessä on jo yli kesäkuun puolenvälin? Huomaan kyllä metsän vihreyden, olen hakeutunut rannoillekin neulomaan, käyttänyt mahdollisimman montaa eri mekkoa, pitänyt uikkareita niiden alla vaikken edes ole uinut vielä. Odotan heinäkuulle alustavasti sovittua mökkireissua kavereiden kanssa. 

Lapsuudenperhe tuntuu tunkkaiselta ja kaukaiselta. Okei, on siellä yksi perheenjäsen jota on kiva nähdä. Yksi. Muihin olen todella väsynyt. Välejä on poikki enkä jaksa enää olla se joka korjaa, tukee, auttaa. Välillä tuntuu että minut tehtiin tänne auttamaan ja kantamaan omaa perhettäni, ja olen pettymys kun olen ryöminyt sen roolin taakan alta hiljalleen pois. Jopa muitenkin läheisteni sairaalloista lähentelevästä auttamisesta olen päässyt, teen siis nykyään asioita joista saan joko itsekin hyvän mielen/onnistumisen/"tämä nyt vaan on oikein" -kokemuksen, tai sitten korvauksen (tai molemmat). En enää auta tavoilla, joista tietäisin katkeroituvani pitkässä juoksussa. En halua pyöriä tyhjää.

Joskus tein niin aivan elämäntapana, välittämättä omista tunteistani ja omista keskeneräisistä asioistani. Päästyäni silloisista autettavista kauas (en siis puhu tässä yhteydessä perheenjäsenistä), en enää halunnutkaan puhua heille. En muistanut miettiä mitä he minusta ajattelisivat kun olin itse niin helpottunut, enkä oikeastaan tiedä nytkään. Varmaan näytti siltä että yhtäkkiä muutuin jostain käsittämättömästä syystä.

Paljon olen miettinyt reaktiivisuutta, toisten mukaan elämistä, jonkin mystisen hetken odottamista että alan olla "oma itseni", sen odottamista loputtomiin puikkelehtiessa toisten toiveista toisiin. Suuren osan elämästäni olen ollut "oma itseni" vain yksin ollessani. Nuorempana muistin ihmetellä tätä paljonkin. Nyt minulla on muutaman vuoden ollut tosi vahva Aikuinen joka ei niin merkittävästi enää muutu joka tilanteessa (pois lukien eri osien vaikutukset eri ihmisten läsnä ollessa), mutta nyt muistin taas muistaa ajan, jolloin näin ei ollut.

Mielenkiintoista on myös se, että näemmä minulla on menneisyyden muistamisessa aikamoisia aukkoja. Toiset ihmiset puhuvat asioista joita olen tehnyt, aika tunteikkaistakin, enkä saa mitenkään kiinni että se olen ollut minä, en voi oikein edes kuvitella koko tilannetta. Arkisin en saa sellaisia muistikatkoja että löytäisin itseni yhtäkkiä jostain metsästä tms, mutta omaelämäkerrallisia muistoja on kyllä paljon laitettu piiloon. 

Jospa jatkaisin neulomista nyt hetken vielä tähän aamuun.