Aika sen kuin vääristyy, terapiakin tuli ja meni kuin vartissa. 

Tulen yhä pelokkaammaksi. Jos olenkin keksinyt nämä fyysiset ja (niihin liittyvät) psyykkiset oireet. Jos oikeasti olenkin aivan terve ja en vain halua elää, vaikka tässä väitän itselleni että haluan. Terapeutillekin sanoin että ei tämä ole se masennuksen sellainen "pitäisi viitsiä jaksaa" -tunne vaan pikemminkin että jään paitsi kaikesta kivasta kun kehoni ei toimi. Valehtelinko? Onko tulossa uusi masennuskausi?

Tekisi mieli myöntää miten paljon itse asiassa heikottaa, muutkin asiat kuin tämä mystinen sairauden tunne. Olla haavoittuva. Minulle harva asia on niin vaikea kuin olla läsnäolevasti haavoittuva. En yleensä voi tehdä sitä ellei käsikirjoitus ole etukäteen pomminvarma. Silti kai ne suurimmat hetket elämässä ovat pitkälti niitä, joissa sitä käsikirjoitusta ei oikeastaan ollut. Haluanko minä suuria hetkiä? Minähän juoksen niistä pois. En tiedä, milloin aloitin sen. Pääsen aina kotini nurkkiin murehtimaan, kun elämä menee ohi. Suremaan potentiaaliani jonka voin sitten rauhassa kuvitella vaikka minkälaiseksi.

Olenko sairas?

Olenko minä integroitunut tuntemaan kipua, joka on ollut minusta karkoitettuna? Kiellettyä kaipausta? Toivetta suojien laskemisesta?

Vai käykö jokin sisäelin pelkillä höyryillä?

Tunnen kirjoittavani ihan sekavaa tekstiä. Googlasin äsken "mistä tiedän olenko psykoosissa".  Kokemani, kuvailemani vääristymät näköjään täsmäävät alkavan psykoosin ensimmäisiin epäspesifisiin oireisiin, jotka taas täsmäävät lähes mihin diagnoosiin tahansa. 

Ei ole vastauksia vielä, varmaa on vain se että en pysty toimimaan.