Koen edelleenkin, jo viikoissa mitattavan ajan jälkeenkin, vahvaa yhteistietoisuutta ihan pienen itseni kanssa. Tässä taitaa olla jopa suunta kohti yhdenlaista integroitumista, koska tähän on tullut mukaan erittäin paljon sen tunnustamista, että näiden tunteiden ja kokemusten kuuluu olla osa elämäntarinaani. Koen ajatuksen oikeaksi ja tiedän että jossain kohtaa varmaan tulee aika surra sitä, että lapsena oli pakko rajoittaa omaa ilmaisuaan niin paljon. Vielä en tunne sitä surua, sen potentiaali on pelkkä fakta.

Asia on myös saanut jo hassujakin piirteitä, ainakin jos katsoo, mille olen viime aikoina nauranut ihan vedet silmissä käkättäen. Toisaalta stressaavat tilanteet itkettävät edelleenkin, ja vaativat paljon herkkyyttä ja sisäistä läsnäoloa, myös sisäistä keskustelua siinä määrin kuin se on mahdollista. 

Jossain muualla päin mielessäni on oivallettu, että rakkaudesta ja romantiikasta iloitsemiseni on aivan jumissa. Sitä merkitsevä lapsiosakin löytyi nyt tänään. Vielä en osannut häntä oikein auttaa, mutta sain vastauksen moneen kysymykseen toisten osien tunnistettua hänet, ja vihjeitä eräisiin kysymyksiin mihin ei vielä ole tyydyttävää vastausta.

Tuntuu kyllä toisaalta todella pahalta joutua käymään ajatuksella läpi historiaansa tällä tavalla. Yksin, korkeintaan niin että jotkut kulkevat vierellä, mutta kukaan ei tee työtä puolestani vaikka polvillani anelisin.