"Muista sitten", sanoi vanha, eläköityvä psykiatrini kaksi vuotta sitten. "Muista, että ihmiselle on ihan normaalia ajoittain tuntea sisäisiä ristiriitoja ja sekavia ajatuksia." Hän ei halunnut, että odotan mieleni parantuvan jotenkin täydellisen selkeäksi ja suoraviivaiseksi, koska ihmismieli ei nyt vain ole sellainen.

Sitä tulee kuitenkin mietittyä paljon, miten mieleni toiminta tarkkaan ottaen sitten eroaa sellaisen ihmisen mielen toiminnasta, joka on ajoittaisine sumuineen ja mutkineenkin vielä terveeksi katsottava. Minkälainen on terveen kokemus elämästä? Olen luultavasti alkanut dissosioida häiriötasoisesti jo erittäin pienenä, joten en voi sanoa itse muistavani aikaa, jolloin mieleni olisi toiminut normaalisti.

Ihan pari päivää sitten luin jotain artikkelia, jossa puhuttiin ihan tavallisesta arjessa jaksamisesta ja ihmissuhteista. Siinä mainittiin, että tunteemme ovat aina kytköksissä menneeseen, ja se tuo omat haasteensa jokaiselle ihmiselle. Vertailemme tiedostamatta ja tiedostaenkin kokemuksiamme aiempiin vastaaviin, ja muistikuvat ja tunteet triggeröityvät esiin tahtomattamme.

Tunteethan voivat olla kytköksissä menneeseen oikeinkin hyvillä ja elämää rikastavilla tavoilla, eikä siitä missään nimessä kokonaan pidä yrittää päästä eroon. Täysin tässä hetkessä eläminen olisi ihan tyhjää. Mutta oleellinen juttu hyvinvoinnin kannalta taitaa olla siinä, paljonko menneisyyteen kytkeytyy kauhun, kuolemanpelon ja ahdistuksen tunteita, ja kuinka paljon niitä liittyy toisiinsa ja positiivisiinkin tunteisiin ja muistoihin. Missä määrin hyvä pelottaa, missä määrin pelko ahdistaa ja paljonko vaikkapa tunteiden ilmaiseminen hävettää ja tuntuu väärältä. Mitä käyttää säädelläkseen tunteitaan ja tilanteita, ja lohduttaakseen itseään ja muita.

Jokainen meistä on pelästynyt jotain lapsena, itkenyt lohduttomasti, kokenut viiltävää kipua. Menettänyt jotain tai jonkun. Sellaista ihmistä ei olekaan joka ei olisi kokenut jotain, missä on traumatisoitumisen aineksia. Merkittäviä eroja on kuitenkin siinä, miten aikuiset ovat noissa tilanteissa ja niiden jälkeen toimineet. Onko lapsen kipua vähätelty, onko sitä kenties pelätty taikka suorastaan aiheutettu suuria määriä lisää, vai onko lapsi kohdattu hänen tasollaan ja hänen turvallisuuttaan tukien. Onko lapsi saanut toipua tilanteesta rauhassa, vai onko hän kokenut kelpaamattomuutta ja hylätyksi tulemista kun ei pysty vaikkapa lopettamaan itkua käskystä, tai antamaan (tai pyytämään) anteeksi käskystä. Onko lapsi oppinut, että surunsa näyttämällä pääsee syliin ja saa lohtua ja apua, vaiko että tunteiden näyttämisen myötä tilanne eskaloituu niin, että lapsi päätyy kauhuissaan yrittämään tasapainottaa vanhempiensa tunteita ja oppimaan, että omat tunteet on vain sammutettava tai edes piilotettava keinolla millä hyvänsä, ja että toistenkin tunteet ovat pelottavia ja arvaamattomia. 

Lisäksi se, että lapsi ei opi ennakoimaan tilanteita, on traumatisoivaa. Jos ei voi mitenkään muodostaa malleja sille, mitä seurauksia omilla teoilla on. Tai jos toistuvasti käy niin, että lapsi ei voi vaikuttaa mitenkään siihen, mitä pelottavaa ja kipeää hänelle tapahtuu tiettyjen ihmisten seurassa, eikä kukaan muukaan tee asialle mitään. 

Sen tähden ymmärretyksi tulemiseen ei usein riitä, että kertoo mitä on ihan ensimmäiseksi tapahtunut. Joku toinen voi olla kokenut vastaavan tilanteen, mutta ei ole saanut siitä traumaa, koska hänet on siinä tilanteessa osattu kohdata ikätasoisesti ja turvallisesti - ja pahimmillaan tällainen henkilö alkaa vähätellä traumatisoituneen kokemusta, ja syyttää tätä ylireagoinnista ja jotenkin tahallaan traumatisoitumisesta.