Olen jatkanut vanhojen päiväkirjojeni lukemista, tai oikeastaan lukenut uudelleen mitä aiemmin jo luin, työstäen sisältöä siihen kuntoon että voin näyttää niitä terapiassa. 

Kyllä sieltä Noora sitten vahvasti löytyikin. Hän ei halua, että ne asiat kertovat hänestä, hänen päätöksistään ja teoistaan. Hän ei haluaisi, että muut osat saavat tietää niistä. Hän ei halua että siellä lukee hänen menneisyytensä. Hänestä tuntuu, että teen hänelle ruumiinavausta ennen kuolemaa.

Hänen mukanaan pinnalle tulee suurta epävarmuutta ja haaveita itsetuhosta. Melkein aloin tänään yhtäkkiä itkeä julkisella paikalla, kun koin valtavan vyöryn pelkoa, että aiheutan vielä yhdellekin ihmiselle joskus pettymyksen. Tuntui, että ainut tapa estää se on kuolla. 

Tunne meni ohi yhtä äkkiä kuin tulikin. Ostin kierrätyskeskuksesta astioita, matkalaukun ja myös huivin, josta kuvittelen ompelevani kesäpaidan. Ostin ruokaa. Suunnittelen siis huomista, loppuviikkoa, tulevaa kesää. Otin foorumilla käyvään sekaiseen keskusteluun yksityisyydestä ja turvallisuudesta omin päin vahvasti kiinni. 

Silti olen tilassa, että jos aivan kuka tahansa sanoisi minulle nyt hyvästit, vastaisin vain "ok" ja odottaisin itkunkin tuloa siihen hetkeen, kun kukaan ei näe.