Joskus noin 15-vuotiaana ostin julisteen, jossa oli ylläoleva mietintä suomeksi käännettynä. Pidin sitä kaapin ovessa. En enää muista, mitä koko litaniasta ajattelin. Voi olla, etten ajatellut mitään erityistä. Että ostin juuri sen julisteen, koska sen ostoa ei tarvinnut erikseen perustella kenellekään, se puhui puolestaan. Pelkäsin perustella asioita vain omilla näkemyksilläni. Mietin aina, mitä olin mistäkin kuullut, mitä voisin käyttää. 

---

Tuli tässä tänään yhdessä keskustelussa ystävän kanssa esille lause, jonka sisältö oli suunnilleen, että ei voi kehittyä (tai ehkä tässä yhteydessä, edetä toipumisessa) jos on täysin turvallista. Mikä raskas totuus, mutta miten totta se on. Kasvukivut ovat kauhea fakta josta ei pääse eroon. Ja tietyn pisteen jälkeen ei ole enää niin, että voisi palata pumpuliin ja itsetiedottomuuteen. Kun tunnistaa itsessään ne prosessit, jotka toimivat, kun tulee takaumia ja/tai kun toimii omasta traumasta käsin, tunnistanee myös jossain kohtaa sen, että itseään on pakko katsoa silloin, vaikka impulssi on katsoa visusti toisia. Aina ei pysty katsomaan itseään, läheskään aina, se on osa sitä että prosessi on kesken. Pintaan nousee ylipäätään yhä enemmän asioita, joita on itse itsessään hyvin mutkikasta pystyä katsomaan kohti ja joiden tiedostamisesta tulee turvaton olo. Ja outo juttu on se, miten ennen paranemisprosessia kuvitteli suunnilleen tietävänsä, mitä ne vaikeimmat asiat olisivat. Se ja se väkivalta, se ja se tilanne, tuo juttu minkä välillä pystyn sanomaan ääneen tunteettomasti ja välillä kauhistun ajatustakin. Ei, ne vaikeimmat tulevat noiden juttujen välistä, alta, jostain läheltä. Vaikeinta ei, itselleni ainakaan, ole muistaa mitä joku toinen on tehnyt tai sanonut ja ladella siitä faktoja, sanasta sanaan muistettuja keskusteluja vuosienkin jälkeen. Se on minulle kai jopa epätavallisen helppoa. Vaikeinta minulle on nähdä itseni siinä samassa kuvassa ja samaistua kokemuksellisesti, ei vain faktatietona, siihen miltä minusta on silloin tuntunut. Ja kun muistan että minä olin siinä, osallisena, jopa aloitteellisena joihinkin itseäni vahingoittaviin tilanteisiin, vaikeaa on olla syyttämättä niistä itseäni, vaikka faktana näen että olin pieni tyttö. 

---

Ylläolevaan liittyen - yksi vaikeimmista asioista itselleni sulattaa on elämän epävarmuus. En liioittele, minusta on hirveää, että elämä on suurimmaksi osaksi harmaata aluetta ja hyvin vähän selkeästi valkeaa tai mustaa. Siis tietenkin aina joku ihminen tai asia jossain on myös äärimmäinen, mutta suurin osa elämästä on siltä väliltä, eikä useita asioita voi oikeastaan edes paikantaa janalle valkeasta mustaan. Se pelottaa! Nuorempana ajattelin, että on mielen tylsyyttä ja suoranaista pelkoa keskittyä harmaasävyihin. Minä halusin ne mustat ja valkeat, vastavärit ja silmiin pomppaavat asiat, minua kiinnosti aina ääripää. Ehkä eilen sen ymmärsin, että minä olin se joka pelkäsi sitä, etten tietäisi miten määritellä jotain. Jossain määrin pelkään vieläkin. Joko vaadin selvittää "totuuden" tai sitten suorastaan heitän muististani ulos asiat joista ei ole varmuutta, ja jäljelle jää kumpaakin kautta kasa hyviä, tarkkoja, "varmoja" muistoja joista koota elämäntarinaa ja maailmankuvaa. Epäselvät muistot ovat usein joko kaivertavia vihollisia tai arvottomia ja olemattomia, siedän kamalan huonosti sitä että jokin yksittäinen asia on mielessäni pysyvästi kesken. Ei kovin hyvä mielen ominaisuus opiskeltaessa asioita, jotka opitaan hitaasti. Tiedostamalla ja taas tiedostamalla jonkin asian keskeneräisyys tulee konkreettisemmaksi eikä vain asiaksi joka on saatava pois joko välttämällä tai vaatimalla, mutta se vaatii sitä tiedostamista, ja aina sitä ei edes huomaa.

Tavallisia ja tylsiä asioita olen kyllä oppinut arvostamaan. Harmaata, beigeä, mustaa. Sitä että näyttää kadulta samalta kuin muutkin eikä aiheuta mitään ihmeempiä reaktioita kanssaihmisissä. Se on vapauttavampaa kuin pakonomainen outous, yllättävää kyllä. Paranemisprosessini hitauden ja kankeuden olen myös ainakin suurelta osin hyväksynyt, kuin myös sen, että itseeni turhautuminen ei nopeuta sitä. Silti en osaa lakata turhautumasta itseeni. 

---

On muuten ylllättävän ajatuksia herättävää pitää lemmikkejä, joilla on ulospäin vain hyvin vähän yhteistä ihmisen kanssa. Ajan myötä saakin huomata, että ei niitä eroavaisuuksia olekaan niin paljon kuin ensin näytti. Saa tuntea myös itse olevansa se eläin-ihmis-suhteen outo osapuoli, ja oma lukunsa vielä siihen päälle on kun otus katselee minua huoneen nurkasta kuin sillä olisi mitä tylsin ja vaikeasti koulutettavin lemmikki.