Olen väsynyt jaksamaan, olemaan viisas ja fiksu, pidetty, luotettu, kaunis, aikuinen.

Siihen että minä aina varon etukäteen ja reaaliajassa. Aina ajattelen. Aina mietin.

Että pitäisi pysyä tahdissa koska olen viisas ja fiksu, pidetty, luotettu, kaunis ja aikuinen. En pysy. En jaksa pysyä. Täyttää mitään odotuksia. Laittaa itseäni koko ajan sivuun odottamaan. En jaksa keksiä neuvoja ja lohtua. En jaksa ajatella positiivisesti (kukaan ei onneksi vaadikaan, mutta varoiksi sanon). 

(Ja onneksi olin niin pirun viisas että ostin just sen tietyn matkalaukun, olisi ollut eilinen vielä entistäkin hankalampi ilman sitä.

Turhauttaa olla viisas. Voi kuinka turhauttaa olla viisas, koska oikeasti olen salaa todella tyhmä.)

Minäkin haluan mennä tunteet edellä. Itkeä ja parkua ja odottaa että joku pelastaa minut. Sanoa ettei mulla ole mitään. Saada kehuja siitä että pystyn yhtään mihinkään. Tulla nähdyksi sairaana. Halvaantuneena. Saada anteeksi kaikki puutteeni koska olen niin kipeä. Lakata olemasta väkisin aikuinen joka osaa ja jaksaa ja pystyy toistenkin edestä.

Haluan ymmärrystä, en ohjausta. Haluan lempeyttä. Aikaa. Hiljaisuutta. 

Haluan yhteisön joka hokee että olen rakastettu. Voisin mennä takaisin johonkin kulttityyppiseen seurakuntaan sitä varten. Ei ne huomaisi etten ole "aito". Voisin vain mennä ottamaan vastaan sen rakkauspommituksen. Sen ihastuksen kun itken täyttä kurkkua muka heidän jumalansa kosketuksesta.