Kaksi viikkoa sitten kirjoitin Stephen Hawkingista, joka ei päässyt tuolistaan ylös. Kävi sitten niin, että enpä päässyt itsekään. Syy oli toki kohdallani aivan toinen. Jotenkin useamman tapahtuman summa oli se, että huolenpitoa ja turvaa kaipaava, mutta juuri niillä alueilla pahoin petetty ja siksi epäluuloinen lapsiosa valtasi kehoni. Ajatuksissani olin yhä aikuinen ja katselin jalkojani ihmetellen, miten en vain osannut itse nousta seisomaan.

Siitä alkoi erittäin intensiiviset kaksi viikkoa, joiden aikana olen oppinut todella paljon itsestäni, toisista, elämästä ja kaikenlaisesta mikä kuulostaa kasalta kliseitä, mutta se on totta. Koin monta pelottavaa ja uutta kokemusta ja jopa niin suuria fyysisiä dissosiaatio-oireita, että sain jo niistä johtuvia muita kiputiloja, kuten rintakehän lihasten pitkittyneestä ja hallitsemattomasta krampista johtuneen rintalastan ruston ärtymistilan. 

Oudointa on se, että tämän kaiken jälkeen kulunut kaksiviikkoinen näyttäytyy eheyttävänä, integroivana ja minua toisiin ihmisiin huomattavan paljon lähentäneenä. Jokunen keskeneräinen oivallus on vielä työn alla, kuten terapeuttini viimeinen lause minulle ennen viime kerran päättymistä - havainto, että pelkään (jopa kammoan, osien kautta) toisten reaktioita ja pyrin säätelemään niitä. Pari päivää sitten tunnistin myös ensimmäisen raivoavan lapsiosani koskaan, ja hänet osasin oikeastaan vasta noteerata. 

Nyt on inertian vuoro. Nukun todella paljon ja aikuisten aktiviteetit eivät vain kiinnosta. Eilen otin kolmen tunnin torkut ja sen päälle tavallista pitemmät yöunet, ja voisin taas käydä makuulle. Keho tuntuu raskaalta ja yhdestä toiminnasta toiseen siirtyminen kestää todella kauan aikaa niin henkisesti kuin fyysisestikin. 

Näin viime yönä kuitenkin erittäin voimakasta unta, jonka haluan nyt kirjoittaa tähän. Unessa oli syksy, ehkä lokakuu. Minut oli tuomittu vankeuteen kunnianloukkauksesta, ja suuri osa unesta käsitti pitkän autokyytin kohti vankilaa muutaman puolitutun henkilön kanssa. Matkalla ehdin miettiä minkälaista väkivaltaa vankilassa kokisin ja miten yksityinen selli saattaisi säästää minut siltä. Joku kävi sanomassa minulle että vankilassahan asiani ovat oikein hyvin, ja olen siellä turvassa - voisin jopa opiskella ja toteuttaa muita haaveitani. Hetken verran tuntui siltä, että se on totta.

Unessa ei käynyt selväksi, kenen kunniaa olin loukannut ja miten, tai missä tuomio oli luettu. Ne olivat vain faktoja - tuomittu olin, enkä edes tiennyt miten pitkäksi aikaa. Vähintään kuukausiksi, ehkä pitemmäksikin aikaa. Tuomio jäisi ikuisesti rikosrekisteriini ja sen tähden kukaan ei enää koskaan olisi kiinnostunut minua auttamaan. Lisäksi en voinut kertoa tilanteesta kenellekään. Perille päästyäni ja tutustuessani vankilan tiloihin muiden autossa tulleiden kanssa, mietin mitä tuomion päättyessä valehtelisin perheelleni siitä miksei minuun ole pitkään aikaan saanut mitään yhteyttä. Vankilassa sai käyttää omia vaatteita, ja kävin vaihtamassa niitä jossain vessassa, mutta kaikki vaatteet istuivat oudosti eivätkä sopineet toisiinsa yhtään. 

Unen merkitys vaikuttaa aika selvältä. Minä olen itse itseni vankilaan pistänyt ja vakuuttanut itselleni, ettei minua voida auttaa tietyissä asioissa, mutta peittänyt sen uskomuksella että yksinäisyydessä piilee jokin erityinen vapaus. Myös pohjalla, piilotettuna, kytevä syvä epäluottamus ihmisiin ja maailmaan välittyy unesta - on tapahtunut jotain, joka vaikuttaa koko loppuelämääni, mutta aktiivisesti mietin mitä siitä valehtelisin. 

Olen saanut katsoa monenlaisiin peileihin viime aikoina, ja kaikki niistä eivät ole suinkaan tuntuneet ihan helpoilta. Usein tuntuu että luovuttaisin, ellen tuntisi prosessini olevan jo vierivä lumipallo jota ei ole mahdollista enää pysäyttää.