Tänään olin hidas, mutta seesteinen. Ilman yhtään rauhoittavia lääkkeitä. 

Tänään näytti siltä, että epäonnistuin päivällisideassani ihan naurettavalla aloittelijoiden tavalla, mutta jotenkin taioin aikaansaamastani soossista vielä uunin avulla ihan kelpo ruokaa. Samalla hävitin useammat hölmösti tilaa vieneet jämät kaapistani.

Tänään siivosin roskiskaapin, koska keittiössäni on valtavasti banaanikärpäsiä. Löysin hämähäkin, joka asusti lavuaarin alla ja oli saalistanut verkollaan noita pieniä kaksisiipisiä jo aikamoisen määrän. Annoin sen jäädä sinne asumaan. Verkot se tosin joutuu kutomaan uudelleen, koska ne lähtivät rätin mukaan vahingossa hinkatessani muita tahroja irti. Toisaalta ne verkot olivatkin aika rähjäiset jo ja hämis paksussa kunnossa, se jaksanee kyllä tehdä tuon homman.

Tänään unohdin, että viime yönä olin töissä ja liikuin ulkona. Muistin sen onneksi hetkellä, jolloin ei vielä ollut myöhäistä viimeistellä työtä. Toissayö tuntuu vielä epätodellisemmalta, se kun palasin pidemmältä työkeikalta kroppa aivan käsittämättömän sekaisin. Se tuntui lievältä ruokamyrkytykseltä, mutta meni onneksi jo seuraavan päivän mittaan ohi ihan kunnon nukkumisella, joten taisin olla taas kerran vain jännittynyt.

Tänään muistin paljon, mitä en ollut välillä muistanut.  Sain foorumin kautta hieman uutta ymmärrystä kolmenkymmenen vuoden takaisiin asioihin. Puhuin siitä foorumilla tuntematta juuri mitään, asia oli niin raskas että vain raportoin pahvikuvamaisesti. Myötätuntoa itseäni kohtaan sentään kestin tuntea hieman aiempaa enemmän. Ehkei se ihan oikeasti ole kovin ihmeellistä, että toimintakykyni voi vaihdella erittäin paljon.

Nyt tunnen outoa haikeutta. On kuin katsoisin kaukoputkeen väärinpäin ja näkisin toisessa päässä itseni lapsena ja teini-ikäisenä, täynnä toiveita päästä jo pian toteuttamaan omia ideoita, mahdollisuudet edessä, kaikki maailman aika käytettävissä. Tässä päässä kaukoputkea olen minä, rättiväsynyt ja monessa asiassa epäonnistunut reppana joka haluaa vain nukkua. Välissä pelkkä pitkä musta putki joka näyttää pitemmältä kuin onkaan. En oikein tiedä miten sieltä tultiin tänne, se aika siinä välissä ei tällä hetkellä tunnu omalta. Olin teini, ja nyt olen tässä.  

En osaa selittää sitä. Enkä voi käsittää, että tämä on ainut elämäni. Siitä on niin paljon hävinnyt sängyn pohjalle ja yksin kotona istumiseen, ja ulkonakin liikkuessa pelkoon ja kaiken muun paitsi nykyhetken ajattelemiseen.

Vieläkin välillä tunnen sitä teinin paloa aloittaa jo elämä, mutta en pysty siihen enää sellaisella naiiviudella mitä heittäytyminen vaatii. 

Tuleekohan minusta vielä jotain vai meneekö kaikki loppukin aika elämän perässä juoksemiseen?